Tämä on kai ollut Sokeripalan historian pisin tauko, ja nyt te olette tietysti kaikki kadonneet ikuisiksi ajoiksi. Tulkaa takaisin, yritän parantaa tapani!
Syy radiohiljaisuuteen on ollut tietysti taas kova kiire.
Jälkikasvu meni alkusykyksyllä päiväkotiin ja yhtäkkiä auennut aika tuntui aluksi äärettömältä. Ajattelin että ehdin tehdä ainakin päivätöitä, kolumneja, muita lehtijuttuja, tilausnovelleja, kirjoittaa uuden kirjan, joka on parempi kuin mikään koskaan kirjoittamani tai kenenkään muunkaan kirjoittama; lisäksi näytelmän, sarjakuvan ja leffakäsiksen ja aikaa jää ylikin esim. osallistua inhimillisyyteen.
Ei siitä mitään tullut tietenkään. Apatosauruksen maata piti promota aika paljon, ja koko syksyn tuntui siltä, että minua pitäisi olla ainakin kolme. Lisäksi minulle tuli omituisia skitsofreenisiä hetkiä kun sanomalehdistä soitettiin kännykkääni, enkä tiennyt haluaako soittaja haastatella kirjailijaa vai puhua jotain asiallista ja helvetin kiireistä asiaa STT:n edustajan kanssa.
Keskellä syksyä sain pikakeikan kirjoittaa Me Naisiin jatkokertomuksen. Työparinani oli mahtava Anne Leinonen, jonka lääkityksen minäkin haluan. Jatkiksen voi lukea myös netistä täältä. (Tätä kirjoittaessani netissä on kolme osaa viidestä, loput laitetaan myöhemmin.) Jatkiksen nimi on Kätkö ja se on romanttinen ja jännä ja siinä on päästä varpaisiin liskonnahkaan pukeutunut criminal mastermind ja tiukkoihin farkkuihin ja buutsein pukeutuneita seksiobjekteja, jotka kilpailevat päähenkilön suosiosta. Jos joku lukee sen, niin arvostaisimme kovasti palautetta, meillä on nimittäin jatkojalostussunnitelma.
Mainostan myös Turbatorin julkaisemaa absurdia novelliantologiaa Kertomuksia pimeestä, jossa on mukana vaikka ketä hienoja pimeitä tyyppejä pimeillä novelleillaan. Tässä olisi kansikuva, jos blogger suostuisi yhteistyöhön, mutta eihän se suostu.
Apatosauruksen maalla menee hyvin. Siitä on otettu toinen painos ja arvostelut ovat enimmäkseen kiittäviä. Pari viikkoa sitten julkistettiin Runeberg-palkintoehdokkaat ja Apatokin on joukossa! Esikoiseni Liha tottele kuria porskuttaa myös. Siitä otettiin neljäs painos ja luulen, että sille on muodostumassa pienimuotoinen kulttistatus. Kiitos siitä kuuluu teille kaikille, jotka olette lukeneet kirjojani ja suositelleet niitä muillekin. Tunnen olevani etuoikeutettu, koska tosi hyviä kirjoja jää kaiken aikaa katveeseen.
Ensi vuodesta tulee taas erilainen, nimittäin ratkaisin ajankäyttöongelmani sillä tavalla, että irtisanouduin päivätöistä. Pidän itsenäisestä työskentelystä, koska sisimmässäni pelkään ja vihaan ihmisiä, ja suhtaudun muutenkin melko luottavaisesti kykyyni pärjätä freenä, mutta ratkaisu on tietysti suuri ja taloudellisesti riskaabeli. Olen tähän asti pitänyt itseäni toimittajana, joka kirjoittaa harrastuksekseen keksittyjä juttuja, mutta tämä ratkaisu muuttaa vähän painopistettä. Tarkoitukseni ei ole lopettaa toimittajan hommia, mutta tiedän että en olisi tässä tilanteessa ilman Lihistä ja Apatoa.
Nonniin. Anteeksi taas tämä shameless selfpromotion. Loppuun voisin mainita joitakin muitakin kirjoja kuin omiani ihan säädyllisyyden nimissä. Hankin juuri joululomalukemista Akateemisen pokkarihyllystä. Valitsin vuosi, pari sitten ilmestyneitä romaaneita, joita en ole vielä lukenut, mutta joista odotan enemmän tai vähemmän paljon. Lista on tällainen: Antti Hyryn Uuni, Aravind Avigan Valkoinen tiikeri, Hannu Rajaniemen The Quantum Thief (tämä on ilmestynyt tänä vuonna), Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.
Toivotan hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Olisi myös hauska kuulla teidän lomakirjalistoistanne.
tiistai 21. joulukuuta 2010
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Kalseat bitit ja kirjan tulevaisuus
ETA: Seuraava postaus on luonnottoman pitkä. Käy ensin vessassa ja varustaudu eväin.
Kirjamessuilla oli kaikenlaista hienoa: iPadeja, vampyyrikirjailijoita, uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajia, Lausteen himokämppiä ja miljardi kirjaa ja ihmistä. Signeerasin Apatosauruksen maita ja piirsin dinosauruksia.
Oleellisin anti oli kai sähkökirjapaneeli.
Panelisteista Kai Ekholm ilmoitti edustavansa "kansakuntaa". Hän nimittäin digitoi kulttuuriperintöämme Kansalliskirjastossa. Tekijänoikeuskysymysten takia 1900-luvun kirjallisuutta ei voi digitoida samaan tapaan kuin vanhempia kirjoja. Hän kysyi, haluammeko "me" että 1900-luvun kirjallinen perintö katoaa jäämällä selluloosamuodossa kellareihin hapertumaan, mistä kukaan ei sitä digiaikana jaksa ja osaa hakea. Hyvä kysymys. Kukapa sellaista haluaisi.
Henkilökohtaisesti pidän kovasti biteistä. Olen odottanut e-kirjoja (tai oikeastaan kunnollista e-kirjan lukulaitetta) tosi innokkaasti. Heti kun näyttötekniikka ja uusien kirjojen markkina kehittyy siedettävälle tasolle, siirryn sellaisten käyttäjäksi. Olen lukenut paljon verkkolehtiä ja romaanimittaisiakin tekstejä tietokoneen näytöltä, ja vaikka silmät väsyvät, tiedän että se ei estä omaksumasta tietoa ja nauttimasta tarinoista ja sanataiteesta. Olen käyttänyt hieman iPadia, ja minusta vaikuttaa siltä, että tekniikka alkaa olla lukulaitteissa ihan kohtsillään kohdillaan. Suomalainen e-kirjamarkkina alkukangertelee, mutta oletan että se lähtee pian kunnolla käyntiin.
Olin äärettömän hämmästynyt HS-raadin e-kirjamielipiteistä, joiden mukaan lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjaa. Monet kommentoijat ovat myös sitä mieltä, että lukulaite on saatanan keksintö. He ovat minusta suoraan sanottuna tyhmeliinejä, jotka eivät selvästikään erityisemmin pidä lukemisesta. On päivänselvää, että sähkökirja syrjäyttää tuota pikaa paperisen kirjan, aivan yhtä lailla kuin digitaalisesti tallennettu musiikki on korvannut vinyylilevyt. Tottakai osa musiikin kuuntelun ilosta katosi sinä päivänä, kun kuunnelleessa ei voinut pidellä kädessään levyn kantta ja katsella Led Zeppelinin poikien kiharoita, mutta en sanoisi että mitään äärettömän keskeistä katosi. Musiikki on ääniä. Kirjallisuus on sanoja. Vinyylejäkin käytetään ja jopa valmistetaan edelleen, ja varmasti paperisia kirjojakin tehdään tulevaisuudessa, mutta koska monet ihmiset todella pitävät lukemista, kirjankin tulevaisuus on sähköinen.
Paneelissa ei ehditty sähkökirja-ajan tekijäpalkkioihin ja piratismiin, joten siitä muutama tunteenomainen sananen tässä:
Piraattipuolueen mölinää kuunnellessaan kaikki taiteilijat itkevät vitutuksen kyyneliä. Minustakin tuntuu vahvasti siltä, että piraattipuolueen pojilla on jotain henkilökohtaista minua vastaan ja he haluavat viedä leivän lasteni suusta.
Piraatit ovat oikeassa hyvin monessa asiassa, varsinkin siinä, että tiedon ja bittien vapaata kulkua ei voi eikä kannata yrittää pysäyttää, mutta heidän retoriikkansa ja (kuten vaikuttaa) kulttuurikäsityksensä on hölmö, arrogantti ja vääriin olettamuksiin perustuva. In the Pirkinning on äärettömän kiva elokuva, mutta en halua elää maailmassa, jossa se on taideteoksen ylin aste ja mittatikku. Piraattien ehdottamat ansaintamahdollisuudet eivät ole ainakaan nykymaailmassa toteuttamiskelpoisia. Ne perustuvat tilanteeseen, jossa kaikki kirjailijat ovat Dan Brown tai Ilkka Remes.
Ajattelen aina, että piraatit ovat aivan kuin autotehtailijat, jotka tulevat julmasti vittuilemaan hevosmiehille. Hevosmies sitten surullisena harjaa hevostaan ja vuodattaa katkeran kyyneleen, menee kotiin, ja kertoo lapsille, että taaskaan ei ole puuroa.
Kaikesta huolimatta olen melkein vakuuttunut siitä, että kirjoittamalla ja ajattelemalla voi tulevaisuudessakin tehdä jonkinlaista tiliä, vaikka ei ihan samaan tyyliin kuin nykyisin.
Toinen pointti on se, että en koskaan suostu harmittelemaan piraattien julmuutta keidenkään muiden kuin toisten köyhien sisällöntuottajien kanssa. Nimittäin nykyisenkin kaltainen kirjamarkkina riistää kirjailijoita. Kustannusalan ja kirjakaupan alan työntekijät saavat työstään joka kuukausi jonkinlaisen palkan ja lukija saa pienhköllä summalla tai kirjastosta ilmaisksi kaikenlaisia hienoja ajatuksia, mutta kirjailija on edelleen aina vain köyhä.
Pasi Ilmari Jääskäläinen sanoi joskus jossain fb-keskustelussa jotenkin sillä tavalla, että kirjailija on kuin kehitysmaa, jonka luonnonvaroja rikkaat maat käyttävät huoletta hyväkseen. Kirjailijaa riistävät sekä kirjabisnes että (ilmaista sisältöä vaativat) kuluttajat. Suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuotuinen tekijäpalkkiotulo on erään tutkimuksen mukaan 2000 euroa.
Sain hiljattain Apatosauruksen ennakot, jotka ovat suunnilleen saman verran kuin jonkun konttoristin kuukausipalkka, ja hieman lisää tulee joskus pitkän ajan kuluttua, jos Apato myy oikein ilahduttavan paljon. Henkilökohtainen talouteni ei heilahtaisi, vaikka joka ikinen koskaan kirjoittamani kaunokirjallinen kirjain piratisoitaisiin tällä sekunnilla. Hankin rahani muiden kirjailijoiden tapaan monenlaisilla kirjoitustöillä, apurahoilla ja osa-aikaisilla päivätöillä. Kaikilla kirjailijoilla ei ole näin työlästä, mutta useimmilla on, myös niillä lukijoiden rakastamilla, tunnetuilla naamoilla. E-kirjapaneelin vetäjä Tuomas Seppä painotti, että kirjaa eivät tapa e-kirja, vaan huono kirjallisuus. No, voin vain vakuuttaa, että yritämme täällä plantaasilla kasvattaa hyvää sokeriruokoa!
Ja kirjailjan riistosta puheen ollen: nykyiset e-kirjasopimukset ovat kirjailijan kannalta tosi kehnoja.
Minulla oli ilo jutella messulounaalla erään Karjalan Sivistysseuran edustajan kanssa, ja kun kerroin tulleeni sähkökirjapaneelista, hän kysyi miten tulevaisuudessa osoitetaan että koti on kulttuurikoti, jos olohuoneessa ei ole isoa kirjahyllyä. Hän kiteytti minusta sähkökirjavastaisuuden melko hyvin. Ongelma liittyy sisustukseen ja imagon ja identiteetin rakentamiseen.
Asiahan ei liity itse kirjallisuuteen millään tavalla, mutta kyllä minäkin varmaan jään vähän kaipaamaan pölyä kerääviä selluloosametrejä. Olen miettinyt, millainen olisi täysdigitalisoitu unelmakotini. Siellä olisi vain aivan pieni kirjahylly, jossa olisi muutama fetissimäinen kirja, jota voisin kosketella sopimattomasti yksin ollessani. Lisäksi siellä olisi ihana pölytön lukulaite, jossa olisi kaikki kirjat napinpainalluksen päässä. Ja seinillä olisi kirjajulisteita! Kansitaide olisi nimittäin muuttunut julistetaiteeksi. Kirjat ostettaisiin bitteinä, ja lisäksi voisi hankkia kirjan maailmaa kuvittavan kauniin kuvan, jonka voisi laittaa seinälle muistuttamaan lukuelämyksestä ja todistamaan vieraillekin hyvää makua.
Toivotan hyvää päivänjatkoa niille, jotka jaksoivat lukea tämän kaiken, ja siirryn plantaasille.
Kirjamessuilla oli kaikenlaista hienoa: iPadeja, vampyyrikirjailijoita, uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajia, Lausteen himokämppiä ja miljardi kirjaa ja ihmistä. Signeerasin Apatosauruksen maita ja piirsin dinosauruksia.
Oleellisin anti oli kai sähkökirjapaneeli.
Panelisteista Kai Ekholm ilmoitti edustavansa "kansakuntaa". Hän nimittäin digitoi kulttuuriperintöämme Kansalliskirjastossa. Tekijänoikeuskysymysten takia 1900-luvun kirjallisuutta ei voi digitoida samaan tapaan kuin vanhempia kirjoja. Hän kysyi, haluammeko "me" että 1900-luvun kirjallinen perintö katoaa jäämällä selluloosamuodossa kellareihin hapertumaan, mistä kukaan ei sitä digiaikana jaksa ja osaa hakea. Hyvä kysymys. Kukapa sellaista haluaisi.
Henkilökohtaisesti pidän kovasti biteistä. Olen odottanut e-kirjoja (tai oikeastaan kunnollista e-kirjan lukulaitetta) tosi innokkaasti. Heti kun näyttötekniikka ja uusien kirjojen markkina kehittyy siedettävälle tasolle, siirryn sellaisten käyttäjäksi. Olen lukenut paljon verkkolehtiä ja romaanimittaisiakin tekstejä tietokoneen näytöltä, ja vaikka silmät väsyvät, tiedän että se ei estä omaksumasta tietoa ja nauttimasta tarinoista ja sanataiteesta. Olen käyttänyt hieman iPadia, ja minusta vaikuttaa siltä, että tekniikka alkaa olla lukulaitteissa ihan kohtsillään kohdillaan. Suomalainen e-kirjamarkkina alkukangertelee, mutta oletan että se lähtee pian kunnolla käyntiin.
Olin äärettömän hämmästynyt HS-raadin e-kirjamielipiteistä, joiden mukaan lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjaa. Monet kommentoijat ovat myös sitä mieltä, että lukulaite on saatanan keksintö. He ovat minusta suoraan sanottuna tyhmeliinejä, jotka eivät selvästikään erityisemmin pidä lukemisesta. On päivänselvää, että sähkökirja syrjäyttää tuota pikaa paperisen kirjan, aivan yhtä lailla kuin digitaalisesti tallennettu musiikki on korvannut vinyylilevyt. Tottakai osa musiikin kuuntelun ilosta katosi sinä päivänä, kun kuunnelleessa ei voinut pidellä kädessään levyn kantta ja katsella Led Zeppelinin poikien kiharoita, mutta en sanoisi että mitään äärettömän keskeistä katosi. Musiikki on ääniä. Kirjallisuus on sanoja. Vinyylejäkin käytetään ja jopa valmistetaan edelleen, ja varmasti paperisia kirjojakin tehdään tulevaisuudessa, mutta koska monet ihmiset todella pitävät lukemista, kirjankin tulevaisuus on sähköinen.
Paneelissa ei ehditty sähkökirja-ajan tekijäpalkkioihin ja piratismiin, joten siitä muutama tunteenomainen sananen tässä:
Piraattipuolueen mölinää kuunnellessaan kaikki taiteilijat itkevät vitutuksen kyyneliä. Minustakin tuntuu vahvasti siltä, että piraattipuolueen pojilla on jotain henkilökohtaista minua vastaan ja he haluavat viedä leivän lasteni suusta.
Piraatit ovat oikeassa hyvin monessa asiassa, varsinkin siinä, että tiedon ja bittien vapaata kulkua ei voi eikä kannata yrittää pysäyttää, mutta heidän retoriikkansa ja (kuten vaikuttaa) kulttuurikäsityksensä on hölmö, arrogantti ja vääriin olettamuksiin perustuva. In the Pirkinning on äärettömän kiva elokuva, mutta en halua elää maailmassa, jossa se on taideteoksen ylin aste ja mittatikku. Piraattien ehdottamat ansaintamahdollisuudet eivät ole ainakaan nykymaailmassa toteuttamiskelpoisia. Ne perustuvat tilanteeseen, jossa kaikki kirjailijat ovat Dan Brown tai Ilkka Remes.
Ajattelen aina, että piraatit ovat aivan kuin autotehtailijat, jotka tulevat julmasti vittuilemaan hevosmiehille. Hevosmies sitten surullisena harjaa hevostaan ja vuodattaa katkeran kyyneleen, menee kotiin, ja kertoo lapsille, että taaskaan ei ole puuroa.
Kaikesta huolimatta olen melkein vakuuttunut siitä, että kirjoittamalla ja ajattelemalla voi tulevaisuudessakin tehdä jonkinlaista tiliä, vaikka ei ihan samaan tyyliin kuin nykyisin.
Toinen pointti on se, että en koskaan suostu harmittelemaan piraattien julmuutta keidenkään muiden kuin toisten köyhien sisällöntuottajien kanssa. Nimittäin nykyisenkin kaltainen kirjamarkkina riistää kirjailijoita. Kustannusalan ja kirjakaupan alan työntekijät saavat työstään joka kuukausi jonkinlaisen palkan ja lukija saa pienhköllä summalla tai kirjastosta ilmaisksi kaikenlaisia hienoja ajatuksia, mutta kirjailija on edelleen aina vain köyhä.
Pasi Ilmari Jääskäläinen sanoi joskus jossain fb-keskustelussa jotenkin sillä tavalla, että kirjailija on kuin kehitysmaa, jonka luonnonvaroja rikkaat maat käyttävät huoletta hyväkseen. Kirjailijaa riistävät sekä kirjabisnes että (ilmaista sisältöä vaativat) kuluttajat. Suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuotuinen tekijäpalkkiotulo on erään tutkimuksen mukaan 2000 euroa.
Sain hiljattain Apatosauruksen ennakot, jotka ovat suunnilleen saman verran kuin jonkun konttoristin kuukausipalkka, ja hieman lisää tulee joskus pitkän ajan kuluttua, jos Apato myy oikein ilahduttavan paljon. Henkilökohtainen talouteni ei heilahtaisi, vaikka joka ikinen koskaan kirjoittamani kaunokirjallinen kirjain piratisoitaisiin tällä sekunnilla. Hankin rahani muiden kirjailijoiden tapaan monenlaisilla kirjoitustöillä, apurahoilla ja osa-aikaisilla päivätöillä. Kaikilla kirjailijoilla ei ole näin työlästä, mutta useimmilla on, myös niillä lukijoiden rakastamilla, tunnetuilla naamoilla. E-kirjapaneelin vetäjä Tuomas Seppä painotti, että kirjaa eivät tapa e-kirja, vaan huono kirjallisuus. No, voin vain vakuuttaa, että yritämme täällä plantaasilla kasvattaa hyvää sokeriruokoa!
Ja kirjailjan riistosta puheen ollen: nykyiset e-kirjasopimukset ovat kirjailijan kannalta tosi kehnoja.
Minulla oli ilo jutella messulounaalla erään Karjalan Sivistysseuran edustajan kanssa, ja kun kerroin tulleeni sähkökirjapaneelista, hän kysyi miten tulevaisuudessa osoitetaan että koti on kulttuurikoti, jos olohuoneessa ei ole isoa kirjahyllyä. Hän kiteytti minusta sähkökirjavastaisuuden melko hyvin. Ongelma liittyy sisustukseen ja imagon ja identiteetin rakentamiseen.
Asiahan ei liity itse kirjallisuuteen millään tavalla, mutta kyllä minäkin varmaan jään vähän kaipaamaan pölyä kerääviä selluloosametrejä. Olen miettinyt, millainen olisi täysdigitalisoitu unelmakotini. Siellä olisi vain aivan pieni kirjahylly, jossa olisi muutama fetissimäinen kirja, jota voisin kosketella sopimattomasti yksin ollessani. Lisäksi siellä olisi ihana pölytön lukulaite, jossa olisi kaikki kirjat napinpainalluksen päässä. Ja seinillä olisi kirjajulisteita! Kansitaide olisi nimittäin muuttunut julistetaiteeksi. Kirjat ostettaisiin bitteinä, ja lisäksi voisi hankkia kirjan maailmaa kuvittavan kauniin kuvan, jonka voisi laittaa seinälle muistuttamaan lukuelämyksestä ja todistamaan vieraillekin hyvää makua.
Toivotan hyvää päivänjatkoa niille, jotka jaksoivat lukea tämän kaiken, ja siirryn plantaasille.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Helsingin kirjamessujen e-painotteinen ohjelma
Olen seikkaillut viime päivät Jules Vernen erittäin coolissa ja steampunk-henkisessä kotikaupungissa Nantesissa, enkä ole ehtinyt blogata ajoissa Helsingin kirjamessuista. Nehän alkavat jo huomenna. Tässä viime hetken ilmoitus Apatosauruksen, Lihiksen ja itseni osallistumisesta. Toivotan kaikkia lämpimästi tervetulleiksi kuuntelemaan.
Torstai klo 10.30, WSOY:n lava. Aiheena Apatosauruksen maa, toisen kirjan kirjoittaminen, kirjailijan elämä ynnä muuta mitä siinä lennossa keksimme. Haastattelijana on Taija Tuominen, joka tunnetaan mm. hienosta Tiikerihai-romaanistaan ja taidokkuudestaan kirjoittajakouluttajana. (Hän oli aikoinaan ensimmäinen oikea kirjailija, johon tutustuin, ja hänellä oli suuri vaikutus siihen, että lähetin Lihiksen käsikirjoituksen kustantamoon.) Jälkeenpäin kirjoittelen nimmareita Apatoon, Lihikseen ja mihin vain ruumiinosiin. Signeeraan tietysti muulloinkin.
Torstai klo 15.30, WSOY:n lava. Aiheesta e-kirjat. Apato ja Lihis ovat nimittäin myöskin ilmestyneet sellaisina. Haastattelijana on Esa Silander.
Lauantaina kello 13 osallistun paneeliin, josta ohessa virallinen mainos:
KIRJA TIENHAARASSA – MILLAISIA KIRJOJA VUONNA 2010?
Luetaanko tulevaisuuden kirjat edelleen mieluiten painettuina vai syntyykö rinnalle uusia kirjan muotoja? Uudesta lukemisen ja kirjallisuuden kulttuurista keskustelevat Kirja tienhaarassa -teoksen pohjalta Annamari Arrakoski-Engardt, Kai Ekholm, Marika Kesseli, Yrjö Repo, Miina Supinen sekä Fredrik Rahka ja Tuomas Seppä. Järjestäjät: Gaudeamus, Otava, Kirjakauppaliitto ja Suomen Kustannusyhdistys
Keskustelun tarkoituksena on nostaa esille joitain tärkeitä ja yleisöä kiinnostavia teemoja Kirja tienhaarassa -kirjasta. Esiin nousevat myös keskustelijoiden omat näkökulmat: kirjakauppa, nuoriso ja äidinkielenopetus, kirjailijan työ, lukeminen, kirjasto.
Kuten ylempänä mainittu, Liha tottelee kuria ja Apatosauruksen maa ovat ilmestyneet tänä syksynä e-kirjoina. E-Lihiksen voi ostaa ainakin täältä. Apatoa Akateemisen kummallinen haku ei näytä löytävän.
Torstai klo 10.30, WSOY:n lava. Aiheena Apatosauruksen maa, toisen kirjan kirjoittaminen, kirjailijan elämä ynnä muuta mitä siinä lennossa keksimme. Haastattelijana on Taija Tuominen, joka tunnetaan mm. hienosta Tiikerihai-romaanistaan ja taidokkuudestaan kirjoittajakouluttajana. (Hän oli aikoinaan ensimmäinen oikea kirjailija, johon tutustuin, ja hänellä oli suuri vaikutus siihen, että lähetin Lihiksen käsikirjoituksen kustantamoon.) Jälkeenpäin kirjoittelen nimmareita Apatoon, Lihikseen ja mihin vain ruumiinosiin. Signeeraan tietysti muulloinkin.
Torstai klo 15.30, WSOY:n lava. Aiheesta e-kirjat. Apato ja Lihis ovat nimittäin myöskin ilmestyneet sellaisina. Haastattelijana on Esa Silander.
Lauantaina kello 13 osallistun paneeliin, josta ohessa virallinen mainos:
KIRJA TIENHAARASSA – MILLAISIA KIRJOJA VUONNA 2010?
Luetaanko tulevaisuuden kirjat edelleen mieluiten painettuina vai syntyykö rinnalle uusia kirjan muotoja? Uudesta lukemisen ja kirjallisuuden kulttuurista keskustelevat Kirja tienhaarassa -teoksen pohjalta Annamari Arrakoski-Engardt, Kai Ekholm, Marika Kesseli, Yrjö Repo, Miina Supinen sekä Fredrik Rahka ja Tuomas Seppä. Järjestäjät: Gaudeamus, Otava, Kirjakauppaliitto ja Suomen Kustannusyhdistys
Keskustelun tarkoituksena on nostaa esille joitain tärkeitä ja yleisöä kiinnostavia teemoja Kirja tienhaarassa -kirjasta. Esiin nousevat myös keskustelijoiden omat näkökulmat: kirjakauppa, nuoriso ja äidinkielenopetus, kirjailijan työ, lukeminen, kirjasto.
Kuten ylempänä mainittu, Liha tottelee kuria ja Apatosauruksen maa ovat ilmestyneet tänä syksynä e-kirjoina. E-Lihiksen voi ostaa ainakin täältä. Apatoa Akateemisen kummallinen haku ei näytä löytävän.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Taas Turkuun ja taas kaverikritiikkiä
Seuraa viime hetken mainos! Turussa pidetän tulevana torstaina viehättävä Kirjallinen Salonki, jossa saamme kuulla Anna Kortelaista, Piia Postia, Anna ja Janus Hanskia ja minua. Tervetuloa! Lisätietoa täällä. Tapahtuman mainoksessa on nähdäkseni irtileikattu pää, mutta älkää antako sen häiritä.
Lisää kaverikritiikkejä, tai oikeastaan pikaisia, ei-objektiivisia lausahduksia tuttujen kirjoista:
Helmi Kekkosen novellikokoelma Kotiin teki vaikutuksen vilpittömyydellään ja tyylikkyydellään. Novelleissa kerrotaan tavallisista ihmisistä normaaleissa tilanteissa, ja sellaisesta on hyvin vaikeaa kirjoittaa kiinnostavasti. Kekkonen onnistuu. Tämän kirjan lukeminen vahvistaa elämää.
Tommi Melenderin esseekokoelma Kuka nauttii eniten on minulla vielä vähän kesken. Marko Hautala kuvaili sitä osuvasti sanomalla että Melenderin esseiden lukeminen tuntuu siltä kuin joku avaisi ikkunan tunkkaisessa huoneessa. En ole lukenut mainittavasti kirjailijoita, joita Melender analysoi, saati että olisin koskaan katsonut jääkiekkoa, mutta olen silti saanut paljon ajatuksenruokaa.
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on sekin hyvä, ja lisäksi merkillinen. Jääskeläisellä on niin kiehtovan sumuisen eriskummallinen tapa kuvata maailmaa, että melkein hyväksyn sen, että hän nimittää teoksiaan reaalifantasiaksi. Eri lukijat varmaankin löytävät tästä romaanista vähän erilaisia asioita. Minusta siinä puhuttiin paljon arjen ja unelmien välisestä inhottavasta kuilusta.
En kirjoita tällä erää enempää, koska joku on osallistunut rasvasotaan tietokoneeni päällä ja kaatanut näppikselle pullollisen rypsiöljyä ja näppäilystä on tullut työlästä.
Lisää kaverikritiikkejä, tai oikeastaan pikaisia, ei-objektiivisia lausahduksia tuttujen kirjoista:
Helmi Kekkosen novellikokoelma Kotiin teki vaikutuksen vilpittömyydellään ja tyylikkyydellään. Novelleissa kerrotaan tavallisista ihmisistä normaaleissa tilanteissa, ja sellaisesta on hyvin vaikeaa kirjoittaa kiinnostavasti. Kekkonen onnistuu. Tämän kirjan lukeminen vahvistaa elämää.
Tommi Melenderin esseekokoelma Kuka nauttii eniten on minulla vielä vähän kesken. Marko Hautala kuvaili sitä osuvasti sanomalla että Melenderin esseiden lukeminen tuntuu siltä kuin joku avaisi ikkunan tunkkaisessa huoneessa. En ole lukenut mainittavasti kirjailijoita, joita Melender analysoi, saati että olisin koskaan katsonut jääkiekkoa, mutta olen silti saanut paljon ajatuksenruokaa.
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on sekin hyvä, ja lisäksi merkillinen. Jääskeläisellä on niin kiehtovan sumuisen eriskummallinen tapa kuvata maailmaa, että melkein hyväksyn sen, että hän nimittää teoksiaan reaalifantasiaksi. Eri lukijat varmaankin löytävät tästä romaanista vähän erilaisia asioita. Minusta siinä puhuttiin paljon arjen ja unelmien välisestä inhottavasta kuilusta.
En kirjoita tällä erää enempää, koska joku on osallistunut rasvasotaan tietokoneeni päällä ja kaatanut näppikselle pullollisen rypsiöljyä ja näppäilystä on tullut työlästä.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Minttukaakaota, Aurajokea ja Kehystä
Turun reissu oli aika kiva ja esiintyminen meni leppoistasti jutustellen, vaikka - tai siksi - että yleisö oli tosi miniskyylinen. Minun täytyy kai ruveta jakamaan ilmaisia drinkkejä tai karkkia tai käteistä tai jotain yleisön houkuttelemiseksi.
Messuilla oli paljon uusia ja vanhoja tuttuja, joiden kanssa sain mölytä Turun yössä. Aamulla oli elähdyttävää uida hotellin altaassa, kävellä Aurajoen rannalla keltaisten lehtien keskellä ja juoda tasoittavaa minttukaakaota.
Melkein parasta oli istua junassa kotimatkalla ja tutustua saaliseen. Helmi Kekkosen Kotiin, Juha-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä, Jukka Laajarinteen Kehys, Kevin Wignalin Kuka on Conrad Hirst, Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten ja Mark Twainin Vanhaa Välimerta ristiin rastiin.
Jukka Laajarinne juuri kirjoittaa blogissaan, että aikoo lopettaa hygieniasyistä kaverikriitkit. Ehkä minunkin pitäisi. Toisaalta. On vaikea olla tutustumatta kollegoihin, kun heitä kaikkialla hyörii. Näen joskus kolme kirjailijaa yhdellä silmäyksellä, kun katson keittiöni ikkunasta ulos. Joskus saatan ystävystyäkin jonkun kanssa. Sittenhän ei kohta voi enää kirjoittaa mistään mihinkään. Tästäkin satsista voisin kirjoittaa vain Mark Twainista. Kaikkien muiden kanssa olen vähintään vaihtanut ystävällisen sanasen. Mark Twainiakin taatusti hengaisin, jos hän eläisi.
Joten sori vaan, Laajis. Pidin Kehyksestä hyvin paljon. Pidättäydyn kuitenkin enemmistä arvostelmista ja kuvailen teosta:
Kehyksessä on harvinaislaatuinen rakenne, joka juoksee samalla tavalla kuin ajatus. Yhdestä tarinasta kumpuaa aina seuraava. Ikonimaalarin koirasta päästään koiramaiseen Diogeneeseen ja Diogeneen törkeistä tavoista patsaaseen jonka penis liikkuu ja siitä taas älykkäisiin koneisiin ja siitä tietokonepelaajan pizzaan jne jne.
Olin kuullut rakenteesta etukäteen ja se kuulosti minusta vähän työläältä. Ääneenlausuttu mielipiteeni on se, että kaikki kokeilut ovat kannatettavia, mutta käytännössä joskus hieman pelkään niitä, varsinkin jos olen väsynyt ja minttukaakaon elämää ylläpitävä vaikutus on hiipumassa.
No - Kehys ei ollutkaan yhtään työläs. Sitä lukiessa sai kyllä ajatella, mutta ei mitenkään tuskaisesti pinnistellen. Rakenne on itse asiassa niin luonteva, että se jättää melkein paremmin tilaa keskittyä itse asiaan kuin normaalia narratiivia seuratessa. Lisäksi yksittäiset tarinat ovat itsessään painokkaita ja selkeitä.
Mutta se siitä - nyt palaan ruotsalaisen zombiekirjallisuuden pariin, josta pitäisi muodostaa mielipiteitä Imageen.
Ja vielä yksi juttu. Olen saanut palkinnon kipeän mutta ihastuttavan Tyttö sinä olet rätti -blogin pitäjältä. Kiitos! Laitan tunnustuksen eteenpäin Ekovegaanin päiväkirjaan siinä toivossa että pitäjä alkaa nyt sassiin päivittää sitä!
ETA: Tajusin vasta, että palkintoon kuuluu tehtävä paljastaa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa palkinto seitsemään blogiin. Mutta en ehdi nyt paljastella, koska ne zombiet hengittävät niskaan. Palaan asiaan seuraavassa postauksessa!
Messuilla oli paljon uusia ja vanhoja tuttuja, joiden kanssa sain mölytä Turun yössä. Aamulla oli elähdyttävää uida hotellin altaassa, kävellä Aurajoen rannalla keltaisten lehtien keskellä ja juoda tasoittavaa minttukaakaota.
Melkein parasta oli istua junassa kotimatkalla ja tutustua saaliseen. Helmi Kekkosen Kotiin, Juha-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä, Jukka Laajarinteen Kehys, Kevin Wignalin Kuka on Conrad Hirst, Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten ja Mark Twainin Vanhaa Välimerta ristiin rastiin.
Jukka Laajarinne juuri kirjoittaa blogissaan, että aikoo lopettaa hygieniasyistä kaverikriitkit. Ehkä minunkin pitäisi. Toisaalta. On vaikea olla tutustumatta kollegoihin, kun heitä kaikkialla hyörii. Näen joskus kolme kirjailijaa yhdellä silmäyksellä, kun katson keittiöni ikkunasta ulos. Joskus saatan ystävystyäkin jonkun kanssa. Sittenhän ei kohta voi enää kirjoittaa mistään mihinkään. Tästäkin satsista voisin kirjoittaa vain Mark Twainista. Kaikkien muiden kanssa olen vähintään vaihtanut ystävällisen sanasen. Mark Twainiakin taatusti hengaisin, jos hän eläisi.
Joten sori vaan, Laajis. Pidin Kehyksestä hyvin paljon. Pidättäydyn kuitenkin enemmistä arvostelmista ja kuvailen teosta:
Kehyksessä on harvinaislaatuinen rakenne, joka juoksee samalla tavalla kuin ajatus. Yhdestä tarinasta kumpuaa aina seuraava. Ikonimaalarin koirasta päästään koiramaiseen Diogeneeseen ja Diogeneen törkeistä tavoista patsaaseen jonka penis liikkuu ja siitä taas älykkäisiin koneisiin ja siitä tietokonepelaajan pizzaan jne jne.
Olin kuullut rakenteesta etukäteen ja se kuulosti minusta vähän työläältä. Ääneenlausuttu mielipiteeni on se, että kaikki kokeilut ovat kannatettavia, mutta käytännössä joskus hieman pelkään niitä, varsinkin jos olen väsynyt ja minttukaakaon elämää ylläpitävä vaikutus on hiipumassa.
No - Kehys ei ollutkaan yhtään työläs. Sitä lukiessa sai kyllä ajatella, mutta ei mitenkään tuskaisesti pinnistellen. Rakenne on itse asiassa niin luonteva, että se jättää melkein paremmin tilaa keskittyä itse asiaan kuin normaalia narratiivia seuratessa. Lisäksi yksittäiset tarinat ovat itsessään painokkaita ja selkeitä.
Mutta se siitä - nyt palaan ruotsalaisen zombiekirjallisuuden pariin, josta pitäisi muodostaa mielipiteitä Imageen.
Ja vielä yksi juttu. Olen saanut palkinnon kipeän mutta ihastuttavan Tyttö sinä olet rätti -blogin pitäjältä. Kiitos! Laitan tunnustuksen eteenpäin Ekovegaanin päiväkirjaan siinä toivossa että pitäjä alkaa nyt sassiin päivittää sitä!
ETA: Tajusin vasta, että palkintoon kuuluu tehtävä paljastaa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa palkinto seitsemään blogiin. Mutta en ehdi nyt paljastella, koska ne zombiet hengittävät niskaan. Palaan asiaan seuraavassa postauksessa!
torstai 30. syyskuuta 2010
Turun messut ja julkkisten kosminen yksinäisyys
Apatosauruksen maa osallisuu messuhumuun Turun kirjamessuilla sunnuntaina kello 13.20 Jurtta-lavalla. Sen jälkeen signeeraan Akateemisen standilla. Tervetuloa!
Apatosaurus ja minä kävimme televisiossa viime viikolla säkenöivän Riikka Pulkkisen ja hänen uuden Totta-romaaninsa kanssa. Tässä ja tässä on linkit ohjelmapätkiin. Ne eivät valitettavasti taida näkyä macilla.
Huomenta Suomessa käyminen Riikan kanssa oli silmiäavaava kokemus kaltaiselleni pienelle kirjalliselle kuuluisuudelle. Olen ollut aina - siitä lähtien kun Lihis julkaistiin - onnellinen siitä miten ilahtuneita ja kohteliaan kiinnostuneita "kaikki" ovat minusta ja kirjoituksistani. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että kirjallisuus on tärkeää ja hauskaa ja sen äärellä olo tuo kaikille hyvän mielen.
Kun olin Riikan kanssa liikkeellä, huomasin että jengi oli taas tuttuun tapaan ystävällistä ja mukavan seurallista - mutta ainoastaan Riikalle. Eivät ollenkaan minulle. Minä sain osakseni normaalin ynseää kohtelua, koska huonetta valaisi suuremman julkkiksen hehku. Rupesin aavistelemaan, että ehkä "kaikki" eivät ole koskaan olleetkaan niin ilahtuneita minusta ja kirjoistani. Ehkä "kaikki" eivät olekaan kiinnostuneita Riikasta... Tai Sofi Oksasesta... Tai Madonnasta.... Tai Paavista.... Tai... no, varmaankin tajuatte.
Vihdoinkin ymmärrän miksi julkkikset haluavat mennä tapaamaan toisia julkkiksia vippihuoneisiin yökerhoissa. Se ei johdu siitä että he vastustaisivat ei-julkkisten seuraa, vaan siitä että he epäilevät, että kukaan ei oikeasti tykkää heistä ja heidän projekteistaan.
Samana iltana oli kustantamon banketti, jossa oli kylläkin suuria nimiä, esimerkiksi äärettömän hurmaava Lasse Lehtinen, mutta liikuskelin soolona. Kaikki olivat taas ystävällisiä juuri minulle ja kuuntelivat kohteliaasti kun kerroin laveasti mielipiteitäni Hans Välimäen mustaherukkajälkiruuasta. Tilaisuus pidettiin G8-salissa, joka on vanha tyttökoulu. Juhlasalin seinällä luki suurin kultakirjaimin HERRAN PELKO ON VIISAUDEN ALKU. Jollakin tavalla se lisäsi suunnatonta, suunnatonta, suunnatonta kosmista yksinäisyyttäni.
Pahoittelen sitä, että tämäkin postaus on täysin ulkokirjallinen. Lisäksi pahoittelen sitä, että vaikutan itserakkaalta dorkalta, joka kärsii mielestään julkisuuden paineista. Vakuutan, että tämä on Sokeripalan historian vilpittömimpiä postauksia.
Apatosaurus ja minä kävimme televisiossa viime viikolla säkenöivän Riikka Pulkkisen ja hänen uuden Totta-romaaninsa kanssa. Tässä ja tässä on linkit ohjelmapätkiin. Ne eivät valitettavasti taida näkyä macilla.
Huomenta Suomessa käyminen Riikan kanssa oli silmiäavaava kokemus kaltaiselleni pienelle kirjalliselle kuuluisuudelle. Olen ollut aina - siitä lähtien kun Lihis julkaistiin - onnellinen siitä miten ilahtuneita ja kohteliaan kiinnostuneita "kaikki" ovat minusta ja kirjoituksistani. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että kirjallisuus on tärkeää ja hauskaa ja sen äärellä olo tuo kaikille hyvän mielen.
Kun olin Riikan kanssa liikkeellä, huomasin että jengi oli taas tuttuun tapaan ystävällistä ja mukavan seurallista - mutta ainoastaan Riikalle. Eivät ollenkaan minulle. Minä sain osakseni normaalin ynseää kohtelua, koska huonetta valaisi suuremman julkkiksen hehku. Rupesin aavistelemaan, että ehkä "kaikki" eivät ole koskaan olleetkaan niin ilahtuneita minusta ja kirjoistani. Ehkä "kaikki" eivät olekaan kiinnostuneita Riikasta... Tai Sofi Oksasesta... Tai Madonnasta.... Tai Paavista.... Tai... no, varmaankin tajuatte.
Vihdoinkin ymmärrän miksi julkkikset haluavat mennä tapaamaan toisia julkkiksia vippihuoneisiin yökerhoissa. Se ei johdu siitä että he vastustaisivat ei-julkkisten seuraa, vaan siitä että he epäilevät, että kukaan ei oikeasti tykkää heistä ja heidän projekteistaan.
Samana iltana oli kustantamon banketti, jossa oli kylläkin suuria nimiä, esimerkiksi äärettömän hurmaava Lasse Lehtinen, mutta liikuskelin soolona. Kaikki olivat taas ystävällisiä juuri minulle ja kuuntelivat kohteliaasti kun kerroin laveasti mielipiteitäni Hans Välimäen mustaherukkajälkiruuasta. Tilaisuus pidettiin G8-salissa, joka on vanha tyttökoulu. Juhlasalin seinällä luki suurin kultakirjaimin HERRAN PELKO ON VIISAUDEN ALKU. Jollakin tavalla se lisäsi suunnatonta, suunnatonta, suunnatonta kosmista yksinäisyyttäni.
Pahoittelen sitä, että tämäkin postaus on täysin ulkokirjallinen. Lisäksi pahoittelen sitä, että vaikutan itserakkaalta dorkalta, joka kärsii mielestään julkisuuden paineista. Vakuutan, että tämä on Sokeripalan historian vilpittömimpiä postauksia.
perjantai 17. syyskuuta 2010
Teesejä aloitteleville kirjoittajille
Kouvolassa oli taas hauskaa.
Esiintymiseni hetkellä kirjaston toisessa salissa pidettiin epäonnekseni äärimmäisen kiehtovaa, mediaseksikästä epilepsia-aiheista esitelmää, joka veti yleisömassat puoleensa. Minua kuuntelemaan tuli pieni, mutta onneksi söpö yleisö.
Haastattelijani Niilo Sevänen paljastuikin tavallaan tutukseni. Hän on Novan voittaja vuodelta 2007. Olin silloin tuomaristossa. Niilon novellin nimi oli Talven portti ja muistan sen edelleen hyvin: mukavasti old-school-tyyppinen fantasiajuttu, jossa oli kuitenkin paljon omaa kierrettä. Novelli on ilmestynyt Spinin numerossa 2007/3. Sittemmin Niilo on ollut kiireinen muusikon urallaan, päivätöissä ja perheenisänä, mutta voin kertoa sf/f-fanien iloksi, että hän kaaveilee taas uusia kirjallisia projekteja.
Juttelimme aloittelevan kirjailijan taipaleesta ja kerroin omasta tiestäni, joka on ollut ehkä vähän epätyypillinen, koska aloitin fiktion kirjoittamisen vasta aikuisena.
Niilo kysyi tärkeimmät vinkit novellikilpailutekstin laatimiseen. Jaan teesini nyt myös täällä. Ne pätevät tietysti mihin tahansa kaunokirjalliseen teokseen, jonka haluaa lukijoiden silmille.
1. Näytä teksti normaalijärkiselle ihmiselle ja kysy ymmärsikö hän mistä siinä kerrotaan. Varsinkin aloittelijoilla (mutta myös toisinaan kokeneilla kirjoittajilla) on taipumus pihdata tärkeimpiä ajatuksiaan tai jotenkin arkailla niiden kertomista. Tekstin juju voi olla tosi kiinnostava, mutta se on jäänyt täysin kirjailijan päähän; sitä ei kerta kaikkiaan ole löydettävissä paperilta. Tärkeimmät asiat ovat tietysti hyvissä teksteissä rivien väleissä, mutta riveillä pitää olla kunnollisia vihjeitä. Lukijan älyä ei saa koskaan aliarvioida, mutta ei sitä saa yliarvioidakaan - lukijalla ei varsinkaan ole minkäänlaisia telepaattisia kykyjä. Tekstin pitää pärjätä ilman selityksiä ja esipuheita.
2. Tsekkaa oikekielisyys, löyntivirheet ja kappalejaot. Tämä voi olla tylsää, mutta jos sitä ei tee, tekstillä ei ole mitään mahdollisuuksia yhtään missään. Oikeakielisyys täytyy opiskella kunnolla jos haluaa kirjailijaksi, joten tätä vaihetta ei kannata ulkoistaa. (Kielioppisäännöt oppii helposti lukemalla paljon kirjoja. Niitä ei tarvitse välttämättä kovin paljon opiskelemalla opiskella. Lukeminen on tietysti muutenkin ehdottoman tärkeää kirjailijalle.)
3. Poista tekstistä turhat sanat ja lauseet. Jäljelle pitäisi jäädä vain sellaisia sanoja, jotka edistävät juonta tai kertovat jotakin oleellista henkilöistä tai tarinan maailmasta. Samoin suosittelen deletoimaan kaikki fiinit ja koukeroiset lauserakenteet, jos on hiemankaan epäilystä, että tyyli ei ole suvereenisti hallussa. Yksinkertainen teksti on aina "oikein", mutta monimutkaisissa rakenteissa ja on paljon ansoja. Sitten kun selkeä kieli on hallussa, on helppo lähteä kokeilemaan ja irrottelemaan. (Jos edes haluaa. Yksinkertainen(kin) on kaunista.)
4. Aiheen valinnassa täytyy kuunnella uskollisesti omaa sydäntä ja päätä ja kirjoitaa täsmälleen siitä mistä itse haluaa. Edes omia lempikirjailijoita ei kannata (tietoisesti) jäljitellä. Jos luottaa omaan henkilökohtaiseen visioonsa, lopputuloksena on useimmiten teksti joka koskettaa lukijoitakin. Tämä on erikoinen paradoksi ja siitä on paljon esimerkkejä. Muistan kuulleeni, että Kari Hotkainen oli aikoinaan melkoisen varma, että ketään paitsi häntä itseään ei voi kiinnostaa Juoksuhaudantien aihe (joka oli asuntokauppa) ja hän empi kirjoittaa siitä. Juoksuhaudantiehän kosketti tunnetusti koko Suomen kansaa. Saman ilmiön olen huomanut monet kerrat omien juttujeni kanssa. Apatosauruksen lukijapalautteen perusteella moni on pitänyt paljon pikkuisesta novellista nimeltä Timanttinappi. Se oli juttu, jonka olin ajatellut jättää koko kirjasta pois, koska se tuntui niin henkilökohtaiselta ja triviaalilta, ja olin varma että kukaan muu kuin minä ei ajattele sellaista. Mutta nyt onkin käynyt ilmi, että kaikki väsyneet äidit tietävät täsmälleen mistä siinä puhutaan.
Siinä kai ne tärkeimmät viisauteni.
Esiintymisen jälkeen ohjelmassa oli pikainen walk on the wild side Kouvolan yöelämässä. Asemaravintolan baarimikko tutustui uuteen teokseeni ja kiinnostui erityisesti Kinin ex libriksestä. Siinä on alaston könsikäs.
Kotimatkalla junassa luin Metro 2033:a. Siinä on heti alkuun mutanttirottien hyökkäys.
Esiintymiseni hetkellä kirjaston toisessa salissa pidettiin epäonnekseni äärimmäisen kiehtovaa, mediaseksikästä epilepsia-aiheista esitelmää, joka veti yleisömassat puoleensa. Minua kuuntelemaan tuli pieni, mutta onneksi söpö yleisö.
Haastattelijani Niilo Sevänen paljastuikin tavallaan tutukseni. Hän on Novan voittaja vuodelta 2007. Olin silloin tuomaristossa. Niilon novellin nimi oli Talven portti ja muistan sen edelleen hyvin: mukavasti old-school-tyyppinen fantasiajuttu, jossa oli kuitenkin paljon omaa kierrettä. Novelli on ilmestynyt Spinin numerossa 2007/3. Sittemmin Niilo on ollut kiireinen muusikon urallaan, päivätöissä ja perheenisänä, mutta voin kertoa sf/f-fanien iloksi, että hän kaaveilee taas uusia kirjallisia projekteja.
Juttelimme aloittelevan kirjailijan taipaleesta ja kerroin omasta tiestäni, joka on ollut ehkä vähän epätyypillinen, koska aloitin fiktion kirjoittamisen vasta aikuisena.
Niilo kysyi tärkeimmät vinkit novellikilpailutekstin laatimiseen. Jaan teesini nyt myös täällä. Ne pätevät tietysti mihin tahansa kaunokirjalliseen teokseen, jonka haluaa lukijoiden silmille.
1. Näytä teksti normaalijärkiselle ihmiselle ja kysy ymmärsikö hän mistä siinä kerrotaan. Varsinkin aloittelijoilla (mutta myös toisinaan kokeneilla kirjoittajilla) on taipumus pihdata tärkeimpiä ajatuksiaan tai jotenkin arkailla niiden kertomista. Tekstin juju voi olla tosi kiinnostava, mutta se on jäänyt täysin kirjailijan päähän; sitä ei kerta kaikkiaan ole löydettävissä paperilta. Tärkeimmät asiat ovat tietysti hyvissä teksteissä rivien väleissä, mutta riveillä pitää olla kunnollisia vihjeitä. Lukijan älyä ei saa koskaan aliarvioida, mutta ei sitä saa yliarvioidakaan - lukijalla ei varsinkaan ole minkäänlaisia telepaattisia kykyjä. Tekstin pitää pärjätä ilman selityksiä ja esipuheita.
2. Tsekkaa oikekielisyys, löyntivirheet ja kappalejaot. Tämä voi olla tylsää, mutta jos sitä ei tee, tekstillä ei ole mitään mahdollisuuksia yhtään missään. Oikeakielisyys täytyy opiskella kunnolla jos haluaa kirjailijaksi, joten tätä vaihetta ei kannata ulkoistaa. (Kielioppisäännöt oppii helposti lukemalla paljon kirjoja. Niitä ei tarvitse välttämättä kovin paljon opiskelemalla opiskella. Lukeminen on tietysti muutenkin ehdottoman tärkeää kirjailijalle.)
3. Poista tekstistä turhat sanat ja lauseet. Jäljelle pitäisi jäädä vain sellaisia sanoja, jotka edistävät juonta tai kertovat jotakin oleellista henkilöistä tai tarinan maailmasta. Samoin suosittelen deletoimaan kaikki fiinit ja koukeroiset lauserakenteet, jos on hiemankaan epäilystä, että tyyli ei ole suvereenisti hallussa. Yksinkertainen teksti on aina "oikein", mutta monimutkaisissa rakenteissa ja on paljon ansoja. Sitten kun selkeä kieli on hallussa, on helppo lähteä kokeilemaan ja irrottelemaan. (Jos edes haluaa. Yksinkertainen(kin) on kaunista.)
4. Aiheen valinnassa täytyy kuunnella uskollisesti omaa sydäntä ja päätä ja kirjoitaa täsmälleen siitä mistä itse haluaa. Edes omia lempikirjailijoita ei kannata (tietoisesti) jäljitellä. Jos luottaa omaan henkilökohtaiseen visioonsa, lopputuloksena on useimmiten teksti joka koskettaa lukijoitakin. Tämä on erikoinen paradoksi ja siitä on paljon esimerkkejä. Muistan kuulleeni, että Kari Hotkainen oli aikoinaan melkoisen varma, että ketään paitsi häntä itseään ei voi kiinnostaa Juoksuhaudantien aihe (joka oli asuntokauppa) ja hän empi kirjoittaa siitä. Juoksuhaudantiehän kosketti tunnetusti koko Suomen kansaa. Saman ilmiön olen huomanut monet kerrat omien juttujeni kanssa. Apatosauruksen lukijapalautteen perusteella moni on pitänyt paljon pikkuisesta novellista nimeltä Timanttinappi. Se oli juttu, jonka olin ajatellut jättää koko kirjasta pois, koska se tuntui niin henkilökohtaiselta ja triviaalilta, ja olin varma että kukaan muu kuin minä ei ajattele sellaista. Mutta nyt onkin käynyt ilmi, että kaikki väsyneet äidit tietävät täsmälleen mistä siinä puhutaan.
Siinä kai ne tärkeimmät viisauteni.
Esiintymisen jälkeen ohjelmassa oli pikainen walk on the wild side Kouvolan yöelämässä. Asemaravintolan baarimikko tutustui uuteen teokseeni ja kiinnostui erityisesti Kinin ex libriksestä. Siinä on alaston könsikäs.
Kotimatkalla junassa luin Metro 2033:a. Siinä on heti alkuun mutanttirottien hyökkäys.
tiistai 14. syyskuuta 2010
Kouvolaan!
Tervetuloa torstaina 16. syyskuuta kello 18.00 Kouvolan kirjaston Mediamajaan. Juttelen siellä kirjoittajan elämästä ja työstä ja vastaan yleisön kysymyksiin.
Tilaisuutta emännöi Kini Laine, joka on tunnettu hauskoista ja rennoista kirjailijailloistaan. Mukana on myös Niilo Sevänen (johon minulla ei ole ollut aiemmin kunnia tutustua). Tarkoituksemme on kertoa vinkkejä ja rohkaisun sanoja kirjoittamisesta kiinnostuneille.
Olen kovin innostunut juuri tämän tapaisista esiintymisistä. Se johtuu ehkä siitä, että en ole nauttinut juuri ollenkaan kirjalijakoulutusta tai kurssitusta harrastajakirjoittajavuosinani, ja minulla on kaihertava tunne, että olen jäänyt jostakin hauskasta paitsi.
Odotan myös innokkaasti, että pääsen matkustamaan junalla ja lukemaan rauhassa. Likeltä pitäisi tupsahtaa syksyn scifikirjojen vedoksia juuri sopivasti: Vladimir Gluhovskin Metro 2033 ja Hal Duncanin Muste. Jälkimmäinen on 650-sivuinen, joten nyt joku voisi tilata minut pian esitelmöimään Lappiin.
Tässä linkki tapahtuman facebook-sivulle.
Tilaisuutta emännöi Kini Laine, joka on tunnettu hauskoista ja rennoista kirjailijailloistaan. Mukana on myös Niilo Sevänen (johon minulla ei ole ollut aiemmin kunnia tutustua). Tarkoituksemme on kertoa vinkkejä ja rohkaisun sanoja kirjoittamisesta kiinnostuneille.
Olen kovin innostunut juuri tämän tapaisista esiintymisistä. Se johtuu ehkä siitä, että en ole nauttinut juuri ollenkaan kirjalijakoulutusta tai kurssitusta harrastajakirjoittajavuosinani, ja minulla on kaihertava tunne, että olen jäänyt jostakin hauskasta paitsi.
Odotan myös innokkaasti, että pääsen matkustamaan junalla ja lukemaan rauhassa. Likeltä pitäisi tupsahtaa syksyn scifikirjojen vedoksia juuri sopivasti: Vladimir Gluhovskin Metro 2033 ja Hal Duncanin Muste. Jälkimmäinen on 650-sivuinen, joten nyt joku voisi tilata minut pian esitelmöimään Lappiin.
Tässä linkki tapahtuman facebook-sivulle.
torstai 9. syyskuuta 2010
Deleted scenes
Vietän nuhaista päivää kuuntelemalla Pet Shop Boysia ja siivoamalla tietokoneeni dokumenttikansioita. Olen löytänyt ilokseni monenlaisia pikku tekstejä, joita en edes muista kirjoittaneeni. Osa ei ole edes paskoja! (Osa on.)
Yksi akvaarioaiheinen novelli on itse asiassa niin hyvä, että aion hillota sen tulevaa käsittelyä varten. Novellin ainoa ongelma näyttäisi olevan Martti Joenpolven novellikilpailu-tasoinen synkkyys. Itseänikin alkoi vähän lukiessa jo ahdistaa. Kaikki akvaariokalat kuolevat, vanhemmat eivät ymmärrä mitään ja sitten isä syökin yhden kaloista. Olen kai kirjoittanut sen jonakin unettomana, demonien riivaamana yönä Apatosauruksen maata varten, mutta en olekaan sitten halunnut sitä päivänvalossa mukaan.
Lisäksi löytyi mm. Vesi-ilmapallo-niminen novelliaihio, jota muistelen todellakin tarjonneeni mukaan Apatoon. Rakas ja viisas kustannustoimittajani jätti sen kuitenkin rannalle. Hän sanoi, että alku toimii, mutta loppu ei. Tällainen se alku on:
Barbin kengät olivat kai jääneet isän ja äidin makuuhuoneeseen. Halusin mennä etsimään, mutta ovi oli lukossa.
"Sanna", äiti huusi sisältä, "nyt ei saa tulla sisään!"
"Avatkaa! Barbin kengät on siellä."
"Ei!" isä huusi. "Mene leikkimään!"
"Miksen mä saa tulla sisään?"
"Olemme sukupuoliyhteydessä!"
Yksi akvaarioaiheinen novelli on itse asiassa niin hyvä, että aion hillota sen tulevaa käsittelyä varten. Novellin ainoa ongelma näyttäisi olevan Martti Joenpolven novellikilpailu-tasoinen synkkyys. Itseänikin alkoi vähän lukiessa jo ahdistaa. Kaikki akvaariokalat kuolevat, vanhemmat eivät ymmärrä mitään ja sitten isä syökin yhden kaloista. Olen kai kirjoittanut sen jonakin unettomana, demonien riivaamana yönä Apatosauruksen maata varten, mutta en olekaan sitten halunnut sitä päivänvalossa mukaan.
Lisäksi löytyi mm. Vesi-ilmapallo-niminen novelliaihio, jota muistelen todellakin tarjonneeni mukaan Apatoon. Rakas ja viisas kustannustoimittajani jätti sen kuitenkin rannalle. Hän sanoi, että alku toimii, mutta loppu ei. Tällainen se alku on:
Barbin kengät olivat kai jääneet isän ja äidin makuuhuoneeseen. Halusin mennä etsimään, mutta ovi oli lukossa.
"Sanna", äiti huusi sisältä, "nyt ei saa tulla sisään!"
"Avatkaa! Barbin kengät on siellä."
"Ei!" isä huusi. "Mene leikkimään!"
"Miksen mä saa tulla sisään?"
"Olemme sukupuoliyhteydessä!"
torstai 2. syyskuuta 2010
Dinosauruskisan voittajat
Voittajan valitseminen monien hienojen dinosaurusten joukosta on ollut äärettömän vaikeaa, varsinkin kun dinosauruksiksi luetaan myös saksalainen pappi ja valkoposkihanhi. Kilpailua kunnioitti osallistumisellaan myös kaksi aitoa dinosaurusta, joista toinen ehdotti voittajaksi ex-tyttöystäväänsä ja toinen itseään.
Kiitos kaikille loistavista ehdokkaista ja perusteluista! Voittajaksi valikoitui....
...Pterodactylus!
Tässä nimimerkki Ptero perustelut: "Ehdottomasti paras dino on Pterodactylus. Alasimen muotoinen pää ja muutenkin hieno goottilainen ulkomuoto. Lentävä dinosaurus muistuttaa meitä siitä, että evoluutio toimii maalla, merellä ja ilmassa! Ptero rulettaa!"
Sokeripalan raati arvostaa erityisesti voittajan tervettä itsetuntoa!
Toisen Apatosauruksen maa -niteen voitti arvonnassa Rooibos. Pyydän Pteroa ja Rooibosta lähettämään yhteystietonsa osoitteeseen miina.supinen at gmail.com. Ilmoittakaa samalla jos toivotte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle tai jos toivotte kirjan ilman signeerausta.
Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta!
Kiitos kaikille loistavista ehdokkaista ja perusteluista! Voittajaksi valikoitui....
...Pterodactylus!
Tässä nimimerkki Ptero perustelut: "Ehdottomasti paras dino on Pterodactylus. Alasimen muotoinen pää ja muutenkin hieno goottilainen ulkomuoto. Lentävä dinosaurus muistuttaa meitä siitä, että evoluutio toimii maalla, merellä ja ilmassa! Ptero rulettaa!"
Sokeripalan raati arvostaa erityisesti voittajan tervettä itsetuntoa!
Toisen Apatosauruksen maa -niteen voitti arvonnassa Rooibos. Pyydän Pteroa ja Rooibosta lähettämään yhteystietonsa osoitteeseen miina.supinen at gmail.com. Ilmoittakaa samalla jos toivotte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle tai jos toivotte kirjan ilman signeerausta.
Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta!
lauantai 21. elokuuta 2010
Dinosaur Death Match
Apatosauruksen maa on viimein saapunut ilahduttamaan aikalaisiaan! Suosittelen sitä kaikille luettavaksi ja sisustuselementiksi. Olen hehkuttanut kirjan kaunista ulkoasua täällä ja facebookissa ad nauseum ja lupaan lopettaa pian. Mutta vielä kerran: ihastuttava on!
Haluaisin taas järjestää pienen lukijakilpailun teille Sokeripalan lukijoille. Kilpailukysymys on:
Mikä on paras dinosaurus ja miksi?
Paras dinosaurus (tai oikeastaan parhaat perustelut) palkitaan Apatosauruksen maa -novellikokoelmalla. Toinen nide arvotaan kaikkien vastaajien kesken. Jättäkää vastaukset kommenttiosastoon ja laittakaa oikean nimenne sijasta nimimerkki. Vastausaikaa on elokuun loppuun asti. Ilmoitan voittajat syyskuun alussa ja pyydän heidän osoitteitaan.
Apatosauruksen maata on esitelty jo kahteen otteeseen yleisölle. Kirjakauppiastilaisuudessa Katajanokan kasinolla Apatoa pitchasi Jari Tervo, joka väitti aivan pokkana, että siinä on paljon suorasukaista seksiä. (toivottavasti kukaan ei nyt pety kauheasti.) Hän myös kysyi olenko feministi ja kertoi että seksin ylipapittaren viitta olisi nyt vapaana otettavakseni. Jäin vähän miettimään keneltä viitta on jäänyt vapaaksi. Anja Snellmannilta ehkä?
Bulevardin kirjakaupassa juttelin Helmi Kekkosen kanssa muun muassa Lihiksen ja Apatosauruksen huumorista. Siinä on toinen viitta, jota joskus hieman oudoksun. Useimpien lukijoiden mielestä tarinani ovat hauskoja ja kustantamokin markkinoi kirjojani humoristisina, mutta en ole hassu kovin tietoisesti. Minulla on ilmeisesti ylläni humoristin viitta, mutta luulen itse että päälläni on jokin asiallinen pomppa.
Kirjatorstain virallisen osuuden jälkeen pidimme ihanan piknikin Ruttopuistossa. Joimme kuohuviiniä ja söimme voileipiä ja vaaleanpunaisella ja vaaleanvihreällä kuorrutuksella koristeltuja piparkakuja. Kaikki vetivät kauheat lärvit ja pussailivat toisiaan!
Sinikka Vuolan ottamassa kuvassa saurukset nauttivat Ruttopuiston tunnelmasta.
Haluaisin taas järjestää pienen lukijakilpailun teille Sokeripalan lukijoille. Kilpailukysymys on:
Mikä on paras dinosaurus ja miksi?
Paras dinosaurus (tai oikeastaan parhaat perustelut) palkitaan Apatosauruksen maa -novellikokoelmalla. Toinen nide arvotaan kaikkien vastaajien kesken. Jättäkää vastaukset kommenttiosastoon ja laittakaa oikean nimenne sijasta nimimerkki. Vastausaikaa on elokuun loppuun asti. Ilmoitan voittajat syyskuun alussa ja pyydän heidän osoitteitaan.
Apatosauruksen maata on esitelty jo kahteen otteeseen yleisölle. Kirjakauppiastilaisuudessa Katajanokan kasinolla Apatoa pitchasi Jari Tervo, joka väitti aivan pokkana, että siinä on paljon suorasukaista seksiä. (toivottavasti kukaan ei nyt pety kauheasti.) Hän myös kysyi olenko feministi ja kertoi että seksin ylipapittaren viitta olisi nyt vapaana otettavakseni. Jäin vähän miettimään keneltä viitta on jäänyt vapaaksi. Anja Snellmannilta ehkä?
Bulevardin kirjakaupassa juttelin Helmi Kekkosen kanssa muun muassa Lihiksen ja Apatosauruksen huumorista. Siinä on toinen viitta, jota joskus hieman oudoksun. Useimpien lukijoiden mielestä tarinani ovat hauskoja ja kustantamokin markkinoi kirjojani humoristisina, mutta en ole hassu kovin tietoisesti. Minulla on ilmeisesti ylläni humoristin viitta, mutta luulen itse että päälläni on jokin asiallinen pomppa.
Kirjatorstain virallisen osuuden jälkeen pidimme ihanan piknikin Ruttopuistossa. Joimme kuohuviiniä ja söimme voileipiä ja vaaleanpunaisella ja vaaleanvihreällä kuorrutuksella koristeltuja piparkakuja. Kaikki vetivät kauheat lärvit ja pussailivat toisiaan!
Sinikka Vuolan ottamassa kuvassa saurukset nauttivat Ruttopuiston tunnelmasta.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Making of Apatosauruksen maa -bonuspostaus
Uusimman tiedon mukaan Apatosauruksen maa on painettu perjantai-iltana, joten oletan sen saapuvan Porvoosta ihmiskunnan pariin ensi viikolla. Apaton virallinen ilmestymispäivä oli 5.8. joten se on eittämättä vähäsen myöhässä. Pikku viivästykset ovat tuikitavallisia, eikä niistä kannattaisi kiukustua saati kiukutella, mutta Apato-ressu on kokenut jo aiemminkin monia vastamäkiä ja viivytys ottaa minua päähän. Eräs nimettömänä pysyttelevä lähde WSOY:n sisältä totesi painon kuhnustelusta seuraavaa: "Täysin loogista. Mitä järkeä on painaa kirjoja, kun ei niitä ole täällä ketään tekemässäkään." Kuten kaikki tietävät, tämä on tosi ankea syksy WSOY:lle.
Siivosin kotosalla pölyistä paperipinoa ja löysin vihon, johon olen aikoinaan brainstormannut novellikokoelmani nimeä. Apatosauruksen maa -nimi ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka se on tuntunut jo pitkään ainoalta oikealta. Kirjoitin vihkoon päähän pälkähtäviä sanoja eräällä automatkalla siltä varalta, että osuisin kultasuoneen. Näin jälkeenpäin tarkastellessani huomaan, että niistä harva olisi hyvä nimi yhtään minkäänlaiselle teokselle. Muutama on aika hauska, mutta ei viittaa mihinkään kirjan sisällössä. Ehkä minun - tai jonkun teistä rakkaista Sokeripalan lukijoista - pitäisi joskus tehdä teos jonka nimi olisi Rakkauden robotti. Vielä parempi ja kryptisempi teos olisi S/S Hattu.
Tällaista vihkossa lukee:
Oma rotta
Kaikki pelastettu
Pilvimetsä
Viidakkokoti
Ihmiset/tavarat
Posliinirobotti
Rakkauden robotti
Käärme ja sammakko
Myrkkysammakko
Boa
Surullinen
Iloinen
Apatosauruksen maa
Kotigalaksi
Saurus ja galaksi
Dinosauruksen suudelma
Hämähäkki ja skalpelli
Maalimaa
Kaalimaa
Katkera tilitys
Kultamunat
Sädehtivä iho
Kaksi valoisaa päivää
Valo merkitsee sielua
Nahkalamppu
Suurten liskojen metsä
Liskometsä
Liskometsän sankari
Kuu aurinko tähdet
Vituttaa
Hassu hattu
S/S Hattu
Tästä ylös
On valo vihreä
Turistin muotoinen
Allergisten lasten kaupunki
Allerginen madolle
Ihmiselle allerginen
Allerginen ihmiselle ja madolle
Pelkäätkö näin isoa rottaa?
Paha kakku
Sateenkaaren päässä on multaa
Paholaisen kakku
Osapäivä
Satupäivä
Nukkumatin huuto
Vittu ei tästä tule mitään
Siivosin kotosalla pölyistä paperipinoa ja löysin vihon, johon olen aikoinaan brainstormannut novellikokoelmani nimeä. Apatosauruksen maa -nimi ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka se on tuntunut jo pitkään ainoalta oikealta. Kirjoitin vihkoon päähän pälkähtäviä sanoja eräällä automatkalla siltä varalta, että osuisin kultasuoneen. Näin jälkeenpäin tarkastellessani huomaan, että niistä harva olisi hyvä nimi yhtään minkäänlaiselle teokselle. Muutama on aika hauska, mutta ei viittaa mihinkään kirjan sisällössä. Ehkä minun - tai jonkun teistä rakkaista Sokeripalan lukijoista - pitäisi joskus tehdä teos jonka nimi olisi Rakkauden robotti. Vielä parempi ja kryptisempi teos olisi S/S Hattu.
Tällaista vihkossa lukee:
Oma rotta
Kaikki pelastettu
Pilvimetsä
Viidakkokoti
Ihmiset/tavarat
Posliinirobotti
Rakkauden robotti
Käärme ja sammakko
Myrkkysammakko
Boa
Surullinen
Iloinen
Apatosauruksen maa
Kotigalaksi
Saurus ja galaksi
Dinosauruksen suudelma
Hämähäkki ja skalpelli
Maalimaa
Kaalimaa
Katkera tilitys
Kultamunat
Sädehtivä iho
Kaksi valoisaa päivää
Valo merkitsee sielua
Nahkalamppu
Suurten liskojen metsä
Liskometsä
Liskometsän sankari
Kuu aurinko tähdet
Vituttaa
Hassu hattu
S/S Hattu
Tästä ylös
On valo vihreä
Turistin muotoinen
Allergisten lasten kaupunki
Allerginen madolle
Ihmiselle allerginen
Allerginen ihmiselle ja madolle
Pelkäätkö näin isoa rottaa?
Paha kakku
Sateenkaaren päässä on multaa
Paholaisen kakku
Osapäivä
Satupäivä
Nukkumatin huuto
Vittu ei tästä tule mitään
lauantai 7. elokuuta 2010
Lisää apatojuttua
Apatosauruksen maa on tiettävästi tällä viikolla kaupoissa. Tarkkaa päivää en tiedä, eräs huhu väittää että torstaina.
Tässä Elina Warstan sunnittelema kansi. Se on niin hieno, että jos sisältö osoittautuu lukijan puntarissa paskaksi, niin ei paljon haittaa, koska kokonaisuus jää joka tapauksessa plussalle. Elina ja minä odotamme jännittyneinä, että saamme nähdä kannen luonnossa. Tähän asti se on ollut olemassa vain luonnoslehtiöissä ja tietokoneen ruudulla.
Sisällöstä: Apatossa on noin parikymmentä lyhyttä tarinaa ja ne kertovat mm. töistä, rakkaudesta, taiteesta, epäonnistumaan tuomitusta kaaoksenhallinnasta, syntymästä, kuolemasta ja siitä että toiset ihmiset ovat helvettti (ja taivaskin).
Apaton voi ostaa esimerkiksi täältä.
Apatosauruksen maa on Helmin kirjatorstain aiheena Bulevardin kirjakaupassa 19. 8. kello 17.30. Tervetuloa paikalle! Olen siellä haastateltavana, vastaamassa kysymyksiin ja signeeraamassa kirjaa.
Tässä Elina Warstan sunnittelema kansi. Se on niin hieno, että jos sisältö osoittautuu lukijan puntarissa paskaksi, niin ei paljon haittaa, koska kokonaisuus jää joka tapauksessa plussalle. Elina ja minä odotamme jännittyneinä, että saamme nähdä kannen luonnossa. Tähän asti se on ollut olemassa vain luonnoslehtiöissä ja tietokoneen ruudulla.
Sisällöstä: Apatossa on noin parikymmentä lyhyttä tarinaa ja ne kertovat mm. töistä, rakkaudesta, taiteesta, epäonnistumaan tuomitusta kaaoksenhallinnasta, syntymästä, kuolemasta ja siitä että toiset ihmiset ovat helvettti (ja taivaskin).
Apaton voi ostaa esimerkiksi täältä.
Apatosauruksen maa on Helmin kirjatorstain aiheena Bulevardin kirjakaupassa 19. 8. kello 17.30. Tervetuloa paikalle! Olen siellä haastateltavana, vastaamassa kysymyksiin ja signeeraamassa kirjaa.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Raportti kuumasta Jyväskylästä
Kävin kuumassa ja kosteassa Jyväskylässä.
Novellikisa Kuultavat oli sympaattinen tapahtuma, novellit hyviä ja keskenään erilaisia. Kilpailun voitti Tiina Raevaaran novelli Gordonin tarina kokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Sen voi nyt kuunnella täällä. Pidin suuresti Gordonin tarinasta; siitä jäi samanlainen jälki kuin toden tuntuisesta unesta. Yleisön suosikki oli Eeva Rohaksen Aprikoosit. Aprikooseja en valitettavasti kuullut, koska olin vielä junassa kun se luettiin, mutta tekijä kuvaili sitä näin: "Mies ja nainen ovat rannalla ja lähtevät hakemaan hedelmiä. Sitten tulee kauheaa väkivaltaa!" Aprikoosit ilmestyy syksyllä Keltaiset tyypit -kokoelmassa.
Keskisuomen kirjailijat kestitsivät illalla novellisteja viinillä ja keitolla Kirjailijatalon terassilla. Keskustelimme trooppisessa yössä mm. Bader-Meinhofin sublimaatiosta lyriikan keinoin, naiskirjalijoiden representaatiosta mediassa ("ja sitten se kuvaaja sanoi: "Laitas ne kädet puun ympärille! Jalka tonne! Pillu tonne!") ja apurahoista.
Viikonloppuna piipahdin vielä Finnconissa. Monta kiinnostavalta vaikuttavaa ohjelmanumeroa jäi taas väliin muun säädön takia - kaikki sanoivat, että (esimerkiksi) kunniavieras Ellen Kushner oli mahtava, mutta ehdin kuulla vain pari sointua hänen maagisesta kitarastaan. En ole lukenut edes Kushnerin kirjoja, mutta ne ovat kuulemma hyviä. Saara Henriksson kuvailee niitä näin: "Ne ovat tosi hyviä ja sitten vähän sellaisia tyttöjen kirjoja. The Fall of the Kings on äärettömän eroottinen."
Nuortenkirjapaneelissa haukuimme Stephenie Meyeriä ja ylistimme Aili Somersaloa ja Tove Janssonia. (Kaikki olivat sitä mieltä, että muumit sopivat lähinnä aikuisille). Eija Lappalainen kertoi yleisölle, että hän tekee parasta aikaa kirjasarjaa Anne Leinosen kanssa ja sarja muistuttaa hieman Suzanne Collinsin jännää Nälkäpeliä. Utelin Sari Peltoniemen tekeillä olevasta kirjasta iltabileissä ja sekin kuulosti hyvin jännältä. Mutta en ole varma haluaisiko hän, että kailotan siitä täällä.
Nyt olen taas kotona ja kolumnin ja antologianovellin deadlinet nostavat päätään. Sitten kun ne on tehty, pöytä on pitkästä, pitkästä aikaa puhdas kaunokirjallisista projekteista. Se tuntuu äärimmäisen vapauttavalta ja innostavalta, vaikka voi tietysti olla että tunnen kohta järkyttävää kosmista tyhjyyttä.
Hyvät oletetut lukijat! Kertokaa jotakin lisää Jyväskylästä, jos olette olleet siellä! Tai vaikka muista kesäisen Suomemme hyvistä kulttuuritapahtumista.
Novellikisa Kuultavat oli sympaattinen tapahtuma, novellit hyviä ja keskenään erilaisia. Kilpailun voitti Tiina Raevaaran novelli Gordonin tarina kokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Sen voi nyt kuunnella täällä. Pidin suuresti Gordonin tarinasta; siitä jäi samanlainen jälki kuin toden tuntuisesta unesta. Yleisön suosikki oli Eeva Rohaksen Aprikoosit. Aprikooseja en valitettavasti kuullut, koska olin vielä junassa kun se luettiin, mutta tekijä kuvaili sitä näin: "Mies ja nainen ovat rannalla ja lähtevät hakemaan hedelmiä. Sitten tulee kauheaa väkivaltaa!" Aprikoosit ilmestyy syksyllä Keltaiset tyypit -kokoelmassa.
Keskisuomen kirjailijat kestitsivät illalla novellisteja viinillä ja keitolla Kirjailijatalon terassilla. Keskustelimme trooppisessa yössä mm. Bader-Meinhofin sublimaatiosta lyriikan keinoin, naiskirjalijoiden representaatiosta mediassa ("ja sitten se kuvaaja sanoi: "Laitas ne kädet puun ympärille! Jalka tonne! Pillu tonne!") ja apurahoista.
Viikonloppuna piipahdin vielä Finnconissa. Monta kiinnostavalta vaikuttavaa ohjelmanumeroa jäi taas väliin muun säädön takia - kaikki sanoivat, että (esimerkiksi) kunniavieras Ellen Kushner oli mahtava, mutta ehdin kuulla vain pari sointua hänen maagisesta kitarastaan. En ole lukenut edes Kushnerin kirjoja, mutta ne ovat kuulemma hyviä. Saara Henriksson kuvailee niitä näin: "Ne ovat tosi hyviä ja sitten vähän sellaisia tyttöjen kirjoja. The Fall of the Kings on äärettömän eroottinen."
Nuortenkirjapaneelissa haukuimme Stephenie Meyeriä ja ylistimme Aili Somersaloa ja Tove Janssonia. (Kaikki olivat sitä mieltä, että muumit sopivat lähinnä aikuisille). Eija Lappalainen kertoi yleisölle, että hän tekee parasta aikaa kirjasarjaa Anne Leinosen kanssa ja sarja muistuttaa hieman Suzanne Collinsin jännää Nälkäpeliä. Utelin Sari Peltoniemen tekeillä olevasta kirjasta iltabileissä ja sekin kuulosti hyvin jännältä. Mutta en ole varma haluaisiko hän, että kailotan siitä täällä.
Nyt olen taas kotona ja kolumnin ja antologianovellin deadlinet nostavat päätään. Sitten kun ne on tehty, pöytä on pitkästä, pitkästä aikaa puhdas kaunokirjallisista projekteista. Se tuntuu äärimmäisen vapauttavalta ja innostavalta, vaikka voi tietysti olla että tunnen kohta järkyttävää kosmista tyhjyyttä.
Hyvät oletetut lukijat! Kertokaa jotakin lisää Jyväskylästä, jos olette olleet siellä! Tai vaikka muista kesäisen Suomemme hyvistä kulttuuritapahtumista.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Apatosauruksen maa on valmis!
Olen sijoittanut viimeisenkin pilkun Apatosauruksen maahan häikäisevän älykkään kustannustoimittajani Samuli Knuutin kanssa. Kirja lähtee nyt painoon ja sen pitäisi ilmestyä elokuun alussa.
Apatosauruksen maasta tuli hauska ja paikoitellen vähän karmiva. Apato on tyyliltään ja rakenteeltaan erilainen kuin esikoisromaanini Lihis; simppelimpi, monipuolisempi ja ehkä jotenkin linjakkaampi. Alunperin ajattelin, että kirjoittaisin ison romaanin, jonkinlaisen Lihis 2.0:n, mutta nyt olikin aika tehdä pieni ja kompakti tarinakokoelma.
Apaton tekeminen oli valehtelematta vittumaisen rankkaa. Olosuhteet kirjoittamiselle olivat aika kehnot ja uiskentelin välillä kirjailijana melko syvissä vesissä. Ilmeisesti toisen kirjan tekeminen on useimmille vähän tällaista.
Kirjoitin Apaton tarinoita aikana, jolloin kustantamoni WSOY oli järkyttävässä myllerryksessä. Se on tietysti vaikeuttanut minunkin työtäni ja kaikkien muidenkin, jotka ovat olleet mukana tekemässä Apatoa. Kirja ilmestyy sesonkina, joka jää historiaan WSOY:n murheen syksynä.
Södikan tilanteesta ja massiivisista irtisanomista on riidelty paljon julkisuudessa, enkä tietenkään tiedä kustannusalan muutoksista tai organisaation sisäisistä asioista tarpeeksi osoitellakseni syyttäviä sormia tai viisastellakseni siitä miten hommat pitäisi hoitaa. Tiedän vain että olen kaikkien muiden tapaan surullinen.
Mutta Apatosaurus on joka tapauksessa pian maailmassa ja siitä tuli aika jees!
Jos ken on Jyväskylässä 14. - 15. heinäkuuta, toivotan lämpimästi saapumaan Kuultavia-kilpailuun, jossa joukko tänä vuonna julkaisevia novellisteja lukee ääneen uutta tuotantoaan. Minä luen novellin nimeltä Kitkerä - aistimellinen teos.
Kuultavien jälkeen Jyväskylässä onkin sitten Finncon, joka on taas täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Minulla on ilo olla lauantaina iltapäivällä nuortenkirjapaneelissa, jossa on mukana myös muun muassa kunniavieras Sari Peltoniemi.
Apatosauruksen maasta tuli hauska ja paikoitellen vähän karmiva. Apato on tyyliltään ja rakenteeltaan erilainen kuin esikoisromaanini Lihis; simppelimpi, monipuolisempi ja ehkä jotenkin linjakkaampi. Alunperin ajattelin, että kirjoittaisin ison romaanin, jonkinlaisen Lihis 2.0:n, mutta nyt olikin aika tehdä pieni ja kompakti tarinakokoelma.
Apaton tekeminen oli valehtelematta vittumaisen rankkaa. Olosuhteet kirjoittamiselle olivat aika kehnot ja uiskentelin välillä kirjailijana melko syvissä vesissä. Ilmeisesti toisen kirjan tekeminen on useimmille vähän tällaista.
Kirjoitin Apaton tarinoita aikana, jolloin kustantamoni WSOY oli järkyttävässä myllerryksessä. Se on tietysti vaikeuttanut minunkin työtäni ja kaikkien muidenkin, jotka ovat olleet mukana tekemässä Apatoa. Kirja ilmestyy sesonkina, joka jää historiaan WSOY:n murheen syksynä.
Södikan tilanteesta ja massiivisista irtisanomista on riidelty paljon julkisuudessa, enkä tietenkään tiedä kustannusalan muutoksista tai organisaation sisäisistä asioista tarpeeksi osoitellakseni syyttäviä sormia tai viisastellakseni siitä miten hommat pitäisi hoitaa. Tiedän vain että olen kaikkien muiden tapaan surullinen.
Mutta Apatosaurus on joka tapauksessa pian maailmassa ja siitä tuli aika jees!
Jos ken on Jyväskylässä 14. - 15. heinäkuuta, toivotan lämpimästi saapumaan Kuultavia-kilpailuun, jossa joukko tänä vuonna julkaisevia novellisteja lukee ääneen uutta tuotantoaan. Minä luen novellin nimeltä Kitkerä - aistimellinen teos.
Kuultavien jälkeen Jyväskylässä onkin sitten Finncon, joka on taas täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Minulla on ilo olla lauantaina iltapäivällä nuortenkirjapaneelissa, jossa on mukana myös muun muassa kunniavieras Sari Peltoniemi.
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Sherlock Holmes Suomessa
Ajatusten Tonava Juri Nummelin on toimittanut taas hauskan kirjan.
Minulta on mukana novelli nimeltä Kirotun purjelaivan tapaus. Se on mahdollisimman uskollinen Holmes-pastissi, mukana on vain aavistus parodista viritystä. Halusin kokeilla Arthur Conan Doylen tyylin jäljittelyä, vaikka se ei ollut edellytys ja kirjassa onkin monenlaisia vetoja. Yhdistävä tekijä on se, että Holmes-tarinat liittyvät jollakin tavalla Suomeen.
Tämä proggis oli minulle tosi mieluinen. Olen ollut suuri Holmesin ystävä jo vuosia ja punonut mielessäni useita teorioita ja lisäjuonia Holmesin tarinaan, esimerkiksi sellaisen, että Holmes ja Moriatry ovat sama henkilö. Kirotun purjelaivan tapaus ei tosin esittele tätä teoriaa.
Valmentauduin lukemalla jonkin aikaa pelkkää ACD:a (ja välillä vähän Holmes/Watson-slashia). Monesti luin ennen nukahtamista ja jatkoin lukemista unessa. Kun kielen rytmi ja tarinoiden tunnelma olivat valmiina sormenpäissäni, kehitin rikosmysteerin, pengoin hieman tausta-aineistoa, häiritsin Merikeskus Wellamon tutkijoita ja naputin jutun melkein yhdellä istumalla. Tälläkin kertaa kävi niin, että juoni alkoi elää kunnolla vasta kun pääsin näppikselle.
Kirjan on kustantanut Turbator, ja sitä saa kustantajalta tai luullakseni Akateemista tilaamalla. Mukana on monia hyviä kirjoittajia, esimerkiksi Juha-Pekka Koskinen, joka juttelee Holmesista omassa blogissaan.
Minulta on mukana novelli nimeltä Kirotun purjelaivan tapaus. Se on mahdollisimman uskollinen Holmes-pastissi, mukana on vain aavistus parodista viritystä. Halusin kokeilla Arthur Conan Doylen tyylin jäljittelyä, vaikka se ei ollut edellytys ja kirjassa onkin monenlaisia vetoja. Yhdistävä tekijä on se, että Holmes-tarinat liittyvät jollakin tavalla Suomeen.
Tämä proggis oli minulle tosi mieluinen. Olen ollut suuri Holmesin ystävä jo vuosia ja punonut mielessäni useita teorioita ja lisäjuonia Holmesin tarinaan, esimerkiksi sellaisen, että Holmes ja Moriatry ovat sama henkilö. Kirotun purjelaivan tapaus ei tosin esittele tätä teoriaa.
Valmentauduin lukemalla jonkin aikaa pelkkää ACD:a (ja välillä vähän Holmes/Watson-slashia). Monesti luin ennen nukahtamista ja jatkoin lukemista unessa. Kun kielen rytmi ja tarinoiden tunnelma olivat valmiina sormenpäissäni, kehitin rikosmysteerin, pengoin hieman tausta-aineistoa, häiritsin Merikeskus Wellamon tutkijoita ja naputin jutun melkein yhdellä istumalla. Tälläkin kertaa kävi niin, että juoni alkoi elää kunnolla vasta kun pääsin näppikselle.
Kirjan on kustantanut Turbator, ja sitä saa kustantajalta tai luullakseni Akateemista tilaamalla. Mukana on monia hyviä kirjoittajia, esimerkiksi Juha-Pekka Koskinen, joka juttelee Holmesista omassa blogissaan.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Aika keksiä mielipiteitä
Hei taas pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Apatosauruksen maalle kuuluu hyvää. Kirja on nyt oikovedosvaiheessa eli viittä vaille valmis. Kantta suunnittelee lahjakas Elina Warsta, joka teki Lihiksenkin kannen.
Olen sopinut kirjan tiimoilta jo joitakin haastatteluja ja yritän parasta aikaa formuloida aiheesta ajatuksia ja mielipiteitä. Olin unohtanut miten työlästä omasta tuotannosta puhuminen olikaan. En tiedä itsekään kovin tarkkaan mistä ja miksi kirja tuli.
Sain hyvää harjoitusta, kun lahjakas Leena Parkkinen teki minusta mainosjutun WSOY:n Bulevardi-lehteen. Juttu on kiva ja advertoriaaleissa on sellainen mukava puoli, että omia puheitaan voi jossain määrin perua jälkeenpäin jos ne vaikuttavat tyhmiltä kirjallisessa muodossa.
Ajattelin joskus, että olisi hienoa, jos joku haastattelisi minua ja voisin puhua painetussa sanassa älykkäitä, mutta nyttemmin, kun sellaista todellakin tapahtuu, huomaan, että se on melko kauheaa. Toimittajien kanssa on hauska puhua, mutta jutut kertovat aina jostain kummallisesta hyypiöstä joka on tehnyt omituisen kirjan. Jutut ovat täynnä epätarkkuuksia ja epäolennaisuuksia.
Kaikki tuntemani kirjailijat jakavat tämän kokemuksen. Johanna Sinisalo on kirjoittanut siitä hauskan jutun vuosia sitten. Se löytyy täältä ja on ehdotonta luettavaa kaikille tuleville kirjallisille tähdille.
Allekirjoitan Sinisalon jokaisen sanan. Taiteilijaa jauhetaan hirvittävällä, hirvittävällä tavalla median säälimättömissä hampaissa. Aina kun kaksi julkkiskirjailijaa kohtaavat, he ruikuttavat tästä.
Minäkin ruikutan, mutta toisin kuin monet, en koskaan syytä toimittajia mistään. Olen tehnyt vuosia kulttuuritoimittajan töitä ja tiedän miksi jutut ovat sellaisia kuin ovat. Myötätuntoni on pikemminkin toimittajien puolella.
Toimittajat eivät ole yleensä tyhmiä tai ilkeitä. Sen sijaan heitä ei kiinnosta (eikä saakaan kiinnostaa) kirjailijan imagoprojekti. He ovat aina vain lukijoidensa puolella. Jos haastateltavan ego saa kolauksia jutun takia, se on eräänalainen collateral damage, jolle ei voi mitään. Journalistin ohjeiden ensimmäisellä sivulla sanotaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla.
Plus että toimittajilla on useimmiten kiire. Jotkut kirjailijat pahastuvat siitä, jos toimittajat eivät ole lukeneet heidän kirjojaan, mutta niin se vain menee. Kaikki tuntemani toimittajat lukevat vapaa-aikanaan paljon työhön liittyviä kirjoja, mutta he eivät ehtisi koskaan nukkua, haastatella ketään tai kirjoittaa juttuja, jos he lukisivat kaiken.
Lisäksi on niin, että myönteisetkin jutut omasta itsestä tuntuvat oudoilta. Haastateltavat toivovat usein korjauksia moniin pikku yksityiskohtiin, joita he itse pitävät hyvin merkittävinä, mutta joita kukaan muu ei edes huomaisi.
Ja sitäpaitsi kirjailijat! Aina voi perustaa blogin! Omassa blogissa voi kehua omaa tuotantoaan mielin määrin! Esimerkiksi tämä äskettäin mainittu Apatosauruksen maa! Se on aivan äärimmäisen hyvä!
Olen sopinut kirjan tiimoilta jo joitakin haastatteluja ja yritän parasta aikaa formuloida aiheesta ajatuksia ja mielipiteitä. Olin unohtanut miten työlästä omasta tuotannosta puhuminen olikaan. En tiedä itsekään kovin tarkkaan mistä ja miksi kirja tuli.
Sain hyvää harjoitusta, kun lahjakas Leena Parkkinen teki minusta mainosjutun WSOY:n Bulevardi-lehteen. Juttu on kiva ja advertoriaaleissa on sellainen mukava puoli, että omia puheitaan voi jossain määrin perua jälkeenpäin jos ne vaikuttavat tyhmiltä kirjallisessa muodossa.
Ajattelin joskus, että olisi hienoa, jos joku haastattelisi minua ja voisin puhua painetussa sanassa älykkäitä, mutta nyttemmin, kun sellaista todellakin tapahtuu, huomaan, että se on melko kauheaa. Toimittajien kanssa on hauska puhua, mutta jutut kertovat aina jostain kummallisesta hyypiöstä joka on tehnyt omituisen kirjan. Jutut ovat täynnä epätarkkuuksia ja epäolennaisuuksia.
Kaikki tuntemani kirjailijat jakavat tämän kokemuksen. Johanna Sinisalo on kirjoittanut siitä hauskan jutun vuosia sitten. Se löytyy täältä ja on ehdotonta luettavaa kaikille tuleville kirjallisille tähdille.
Allekirjoitan Sinisalon jokaisen sanan. Taiteilijaa jauhetaan hirvittävällä, hirvittävällä tavalla median säälimättömissä hampaissa. Aina kun kaksi julkkiskirjailijaa kohtaavat, he ruikuttavat tästä.
Minäkin ruikutan, mutta toisin kuin monet, en koskaan syytä toimittajia mistään. Olen tehnyt vuosia kulttuuritoimittajan töitä ja tiedän miksi jutut ovat sellaisia kuin ovat. Myötätuntoni on pikemminkin toimittajien puolella.
Toimittajat eivät ole yleensä tyhmiä tai ilkeitä. Sen sijaan heitä ei kiinnosta (eikä saakaan kiinnostaa) kirjailijan imagoprojekti. He ovat aina vain lukijoidensa puolella. Jos haastateltavan ego saa kolauksia jutun takia, se on eräänalainen collateral damage, jolle ei voi mitään. Journalistin ohjeiden ensimmäisellä sivulla sanotaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla.
Plus että toimittajilla on useimmiten kiire. Jotkut kirjailijat pahastuvat siitä, jos toimittajat eivät ole lukeneet heidän kirjojaan, mutta niin se vain menee. Kaikki tuntemani toimittajat lukevat vapaa-aikanaan paljon työhön liittyviä kirjoja, mutta he eivät ehtisi koskaan nukkua, haastatella ketään tai kirjoittaa juttuja, jos he lukisivat kaiken.
Lisäksi on niin, että myönteisetkin jutut omasta itsestä tuntuvat oudoilta. Haastateltavat toivovat usein korjauksia moniin pikku yksityiskohtiin, joita he itse pitävät hyvin merkittävinä, mutta joita kukaan muu ei edes huomaisi.
Ja sitäpaitsi kirjailijat! Aina voi perustaa blogin! Omassa blogissa voi kehua omaa tuotantoaan mielin määrin! Esimerkiksi tämä äskettäin mainittu Apatosauruksen maa! Se on aivan äärimmäisen hyvä!
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Arvonnan voittajat ja Roald Dahlin kauhea lapsuus
Liha tottelee kuria -pokkarin voittivat arvonnassa Night Crawler ja Hreathemus! Onnea voittajille ja kiitos kaikille hyvistä vastauksista. Aion kokeilla noista monia, mutta EN Rasputinia ENKÄ Kikkaa sängyssä. Mikä teitä vaivaa, Marko ja Annelina?!
Voittajat - voisitteko lähettää osoitteenne sähköpostiin miina.supinen at gmail.com? Kertokaa samalla jos haluatte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle.
Asiasta toiseen eli Roald Dahliin. Luin äskettäin hänen omaelämäkerralliset teoksensa Poika ja Yksinlentoon. Nyt minua kiinnostaisi lukea Dahlin lastenkirjoja ja novelleja uusien tietojeni valossa. Olen lukenut monia Dahlin kirjoja vuosien mittaan ja muistelen että ne ovat aika makaabereja. Yllättävää kyllä Dahl vaikuttaa muisteluksissaan kaikkea muuta kuin makaaberilta mieheltä. Hän on oikein mukavan tuntuinen. Vähän leuhka ehkä, mutta ovathan ne hänen omat muistelmansa. Olin aina kuvitellut, että Dahl olisi ollut sellainen Batmanin Jokerin tyyppinen persoona. Ehkä muistan ne lastenkirjat rajumpina kuin ne olivatkaan?
Tavallaan Poika antaa paljonkin psykologisoinnin mahdollisuuksia jos miettii sitä miksi Dahlin kirjoissa on niin paljon hirviömäisiä aikuisia. Pojasta nimittäin noin puolet käsittelee sitä, kuinka opettajat, rehtori ja vanhemmat oppilaat hakkasivat Dahlia ja hänen kavereitaan kepillä sisäoppilaitoksessa. Dahl kertoi, että hän tuntee edelleen sydämensykkeensä takapuolensa arvissa, jos istuu pitkään paikallaan. Loput kirjasta kuvasi sitä, kuinka Dahlille ja hänen kavereilleen tehtiin kitarisanpoistoja ja muita lääketiteellisiä toimenpiteitä ilman puudutusta.
Yksinlentoon kertoo Dahlin vaiheista toisen maailmansodan lentäjäsankarina. Sotaa kuvataan sellaisena vähän rankempana ja ankeampana partioretkenä. Ehkä se todella tuntui siltä sen ajan brittinuorukaisista? He olivat selvästi hyvät tutut kärsimyksen ja mielivallan kanssa jo ennen sotaakin.
Yläasteen englanninopettajani yritti tuputtaa minulle aikoinaan luettavaksi alkuperäiskielistä Poikaa englannin oppimisen nimissä. Yrittiköhän hän vihjata, että minun pitäisi käyttäytyä paremmin tunnilla?
Voittajat - voisitteko lähettää osoitteenne sähköpostiin miina.supinen at gmail.com? Kertokaa samalla jos haluatte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle.
Asiasta toiseen eli Roald Dahliin. Luin äskettäin hänen omaelämäkerralliset teoksensa Poika ja Yksinlentoon. Nyt minua kiinnostaisi lukea Dahlin lastenkirjoja ja novelleja uusien tietojeni valossa. Olen lukenut monia Dahlin kirjoja vuosien mittaan ja muistelen että ne ovat aika makaabereja. Yllättävää kyllä Dahl vaikuttaa muisteluksissaan kaikkea muuta kuin makaaberilta mieheltä. Hän on oikein mukavan tuntuinen. Vähän leuhka ehkä, mutta ovathan ne hänen omat muistelmansa. Olin aina kuvitellut, että Dahl olisi ollut sellainen Batmanin Jokerin tyyppinen persoona. Ehkä muistan ne lastenkirjat rajumpina kuin ne olivatkaan?
Tavallaan Poika antaa paljonkin psykologisoinnin mahdollisuuksia jos miettii sitä miksi Dahlin kirjoissa on niin paljon hirviömäisiä aikuisia. Pojasta nimittäin noin puolet käsittelee sitä, kuinka opettajat, rehtori ja vanhemmat oppilaat hakkasivat Dahlia ja hänen kavereitaan kepillä sisäoppilaitoksessa. Dahl kertoi, että hän tuntee edelleen sydämensykkeensä takapuolensa arvissa, jos istuu pitkään paikallaan. Loput kirjasta kuvasi sitä, kuinka Dahlille ja hänen kavereilleen tehtiin kitarisanpoistoja ja muita lääketiteellisiä toimenpiteitä ilman puudutusta.
Yksinlentoon kertoo Dahlin vaiheista toisen maailmansodan lentäjäsankarina. Sotaa kuvataan sellaisena vähän rankempana ja ankeampana partioretkenä. Ehkä se todella tuntui siltä sen ajan brittinuorukaisista? He olivat selvästi hyvät tutut kärsimyksen ja mielivallan kanssa jo ennen sotaakin.
Yläasteen englanninopettajani yritti tuputtaa minulle aikoinaan luettavaksi alkuperäiskielistä Poikaa englannin oppimisen nimissä. Yrittiköhän hän vihjata, että minun pitäisi käyttäytyä paremmin tunnilla?
maanantai 22. helmikuuta 2010
Liha tottelee kuria -arvonta
Romaanistani Liha tottelee kuria on ilmestynyt kolmas painos!
Kirja julkaistiin alunperin syksyllä 2007 ja se löysi niin hyvin lukijansa, että myi tasaisen tappavaa vauhtia varsinaisen sesonkinsa jälkeenkin. Toista painosta on tällä hetkellä noin sata kappaletta jäljellä, mutta mistään kirjakaupan hyllyltä sitä ei ole voinut enää aikoihin bongata. Nyt kirjasta on tehty pokkariversio.
Haluaisin lahjoittaa pari kappaletta Lihistä teille Sokeripalan lukijoille, jos joku ei ole sitä lukenut tai vaikkapa haluaisi antaa sen lahjaksi. Juliastan siis pienen lukija-arvonnan alkaneeksi!
Kysyn: Mikä on parasta taustamusiikkia kuntosalitreeniin, seksiin ja/tai sisustamiseen?
Kaikki jotka vastaavat tähän Lihiksen teemoja syleilevään kysymykseen kommenttiosastolla ovat mukana arvonnassa. Laittakaa vastaus anonyyminä ja nimenne sijasta jokin nimimerkki. Ilmoitan maaliskuu alussa kaksi voittajanimimerkkiä, jotka voivat meilata minulle osoitteensa. Lupaan lähettää pokkarin vaikka kuuhun asti. Osallistukaa sankoin joukoin!
Olen suorittanut romaanini pitkän hännän kunniaksi myös hieman egogooglausta. (Yritän yleensä välttää sitä, koska siitä tulee äärettömän dorka olo koko loppupäiväksi). Löysin pari Lihis-kritiikkiä, joita en ollut aikaisemmin huomannut. Yhteiskuntapolitiikka-lehden Katja Heikkiläisen arvostelu on hyvin kattava ja punnittu ja siinä on löydetty kirjasta vaikka mitä hienoja nyansseja. Arvostelussa kerrotaan aika paljon juonesta, joten jos joku haluaa tutustua kirjaan aivan puhtaalta pöydältä niin ehkä sitä ei kannata lukea. K-blogin arvio on ilahduttava, koska siinä sanotaan, että Liha tottelee kuria oli iloinen yllätys ja parempi kuin maineensa. (Lihis on kautta aikain kärsinyt siitä, että sen synopsis kuulostaa hieman idiottimaiselta.)
Kirja julkaistiin alunperin syksyllä 2007 ja se löysi niin hyvin lukijansa, että myi tasaisen tappavaa vauhtia varsinaisen sesonkinsa jälkeenkin. Toista painosta on tällä hetkellä noin sata kappaletta jäljellä, mutta mistään kirjakaupan hyllyltä sitä ei ole voinut enää aikoihin bongata. Nyt kirjasta on tehty pokkariversio.
Haluaisin lahjoittaa pari kappaletta Lihistä teille Sokeripalan lukijoille, jos joku ei ole sitä lukenut tai vaikkapa haluaisi antaa sen lahjaksi. Juliastan siis pienen lukija-arvonnan alkaneeksi!
Kysyn: Mikä on parasta taustamusiikkia kuntosalitreeniin, seksiin ja/tai sisustamiseen?
Kaikki jotka vastaavat tähän Lihiksen teemoja syleilevään kysymykseen kommenttiosastolla ovat mukana arvonnassa. Laittakaa vastaus anonyyminä ja nimenne sijasta jokin nimimerkki. Ilmoitan maaliskuu alussa kaksi voittajanimimerkkiä, jotka voivat meilata minulle osoitteensa. Lupaan lähettää pokkarin vaikka kuuhun asti. Osallistukaa sankoin joukoin!
Olen suorittanut romaanini pitkän hännän kunniaksi myös hieman egogooglausta. (Yritän yleensä välttää sitä, koska siitä tulee äärettömän dorka olo koko loppupäiväksi). Löysin pari Lihis-kritiikkiä, joita en ollut aikaisemmin huomannut. Yhteiskuntapolitiikka-lehden Katja Heikkiläisen arvostelu on hyvin kattava ja punnittu ja siinä on löydetty kirjasta vaikka mitä hienoja nyansseja. Arvostelussa kerrotaan aika paljon juonesta, joten jos joku haluaa tutustua kirjaan aivan puhtaalta pöydältä niin ehkä sitä ei kannata lukea. K-blogin arvio on ilahduttava, koska siinä sanotaan, että Liha tottelee kuria oli iloinen yllätys ja parempi kuin maineensa. (Lihis on kautta aikain kärsinyt siitä, että sen synopsis kuulostaa hieman idiottimaiselta.)
lauantai 30. tammikuuta 2010
Kirjoja, joita voi lukea yhdellä silmällä
Vietän nykyisin päiväni enimmäkseen pienehkössä huoneessa 3 ja 1-vuotiaan kanssa. Tilanne asettaa suuria laatuvaatimuksia kirjallisuudelle.
Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.
Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:
a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)
Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.
Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.
Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!
Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.
Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:
a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)
Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.
Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.
Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!
perjantai 22. tammikuuta 2010
It's alive...!
Tervehdin teitä, arvoisat Sokeripalan lukijat. Jos teitä enää on. Pahoittelen hiljaisuutta.
Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.
Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.
Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.
Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.
Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.
Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?
Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.
Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.
Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.
Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.
Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.
Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)