tiistai 29. huhtikuuta 2008

Muusat ja muut kotiorjat

Olen feminististen ajatusten vallassa ja ajatellut lahjakkaita, mutta alistettuja naisia. Luin vähän aikaa sitten jutun Kari Uusikylän kirjasta nimeltä Naislahjakkuus. (Itse kirjaa en ole ehtinyt saada käsiini). Siinä haastatellaan eri alojen lahjakkaita naisia. Haastatteluista käy ymmärtääkseni ilmi, että lahjakkaiden naisten menestys tyssää yleensä päänsisäisiin esteisiin eli itseluottamuksen ja omanarvontunteen puutteeseen.

Lisäksi luin tänään Hesarista Kati Tervon Kesäpäiväkirjan arvostelun. Sitäkään teosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelussa sanottiin, että se on oikein hyvä. Kati Tervo on jo keski-ikäinen rouva, mutta hän ei ole aikaisemmin joutanut kirjoittamaan, koska on omistautunut kodin ja perheen hoitamiselle ja muusan tehtäville. Hän on paitsi hoitanut kotihommat, myös haukkonut sohvalla henkeään lukiessaan miehensä Jari Tervon romaanikäsistä. En tiedä miksi, mutta tuo jälkimmäinen tieto on jotenkin edellistä häritsevämpi. Ei sillä etteivätkö Jari Tervon kirjat olisi erinomaisia.

Tällainen kuvio on tietysti tuttu kaikilta elämänaloilta ja päiväkodista asti. Pojat pelaavat fudista ja tytöt haukkovat henkeään kentän laidalla. Diggailussa ei ole mitään vikaa, ja taitavia fudiksenpelaajia ja kirjailijoita on syytäkin ihailla, mutta on harmillista, että monet tytöt eivät oivalla tehdä itse mitään. Itsestähän se on viime kädessä kiinni ja oma syy jos ei ryhdy toimeen, mutta toisaalta itsetuntoa on vaikea rakentaa aivan tyhjästä. Auttaisikohan se, jos vanhemmat, opettajat ja puolisot arvostaisivat tyttöjen luovia pyrintöjä enemmän?

Ja sitten tietysti herää kysymys naisten kotoisista tehtävistä. J. K. Rowling on joskus jossain todennut, että nainen ehtii tehdä seuraavista kolmesta asiasta kaksi: 1) pitää kodin siistinä, 2) kirjoittaa kirjoja ja 3) kasvattaa lapsensa. Täällä Suomen oloissa listaan täytyy lisätä neljäskin asia, nimittäin päivätöissä käyminen. Vaikea yhtälö, vaikka yksi onkin ilmeinen putoaja.

Kukaan ei anna kirjailijalle aikaa, jota kirjoittaminen vaatii, vaan kirjailijan on pakko ottaa se itse. Aika on yleensä ainakin osittain pois toisten ihmisten passaamisesta ja viihdyttelemisestä. Hyvä kysymys onkin sitten se, että onko kirjailijalla oikeus tuhertaa jotain mahdollisesti hyvinkin epämääräistä skeidaa sen sijaan, että tiskaisi ja/tai toisi kunnollista tiliä kotiin. (Jari Tervo varmaan tuo kotiinsa hyvää tiliä, mutta useimmat kirjailijat eivät.) Tähän omantunnonkysymykseen kirjoittavan ihmisen on vastattava läheisilleen ja ennen kaikkea itselleen. Vaikka tämä ei ole mitenkään sukupuoleen liittyvä ongelma, näppituntumani on sellainen, että kirjoittamiseen liittyvä itsekkyys on on yleensä hieman luontevampaa miehille kuin naisille.

Perhettään laiminlyövä nero on ällöttävä otus, mutta niin on kyllä ällöttävä sellainenkin otus, joka palvelee kaikkia ja kaikkea ja raataa ja puunaa ja lopuksi ruikuttaa, että olisin kyllä ollut minäkin nero, mutta kun piti puunata. Sokeripala julistaa: Lopettakaa puunaus, hyvät naiset, ja kehittäkää luovia taipumuksianne! Este on ennen kaikkea päänsisäinen! Kukaan ei voi vapaassa Suomessamme riistää naiselta oikeutta toteuttaa itseään! Olisi tietysti hauskaa, jos joku vielä siivoaisi kämpän ja haukkoisi henkeä sohvalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Niin ja sitten tietysti loppuun sellainen huomio, että puunaaminen on aivan hyvää tekemistä, jos sitä haluaa tehdä mielummin kuin esim. kirjoittaa tai pelata fudista.

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Klonkku/jaettu ilo -dilemma

Luin äskettäin Katja Kallion kirjasen Elokuvamuisti. Siinä on miniesseitä (tai miten niitä nyt parhaiten luonnehtisi) joissa Kallio kertoo vaikuttavista elokuvaelämyksistään. Kirja oli paikotellen aika kiva ja siitä syntyi vahva aavistus, että tekijällä olisi ollut paljon enemmänkin kiinnostavaa sanottavaa aiheesta. Toisaalta oli tietysti kätevää, kun kirjan pienet tekstit ehti lukea samalla kun hääräsi perheen iltatoimia ja jäi aikaa lukea Fingerpori-albumikin. Jään joka tapauksessa odottamaan toiveikkaana Kalliolta uutta elokuvakirjaa.

Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.

Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.

Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.

Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.

Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?

tiistai 1. huhtikuuta 2008

Kirjailijailta Leppävaaran kirjastossa

Tervetuloa Leppävaaran kirjaston kirjailijailtaan 15. huhtikuuta kello 18. Vieraina ovat Anu Kaipainen ja minä ja haastattelijoina Merja Komonen ja Esko Nick. Tapahtumaan on vapaa pääsy.