Kirjailijailta Kouvolassa ja purnausta huonosta viihteestä

Juttelen Lihiksestä Kouvolan pääkirjastossa 7. tammikuuta kello 17.30. Tervetuloa kuuntelemaan, jos olette jossakin lähistöllä! Kirjastonhoitaja Kini Laine emännöi tällaisia kirjailijavierailuja joka kuukausi ja ne ovat kuulemani mukaan kivoja tilaisuuksia. Tässä lisätietoa tapahtumasta.



Kaipaan aina vain merirosvoja ja menneiden aikojen neitosia. Kuka kirjoittaisi hyvän romanttisen ja/tai jännittävän romaanin? Lukisin sen heti! Lapsena oli hauskaa lukea Kolmen muskettisoturin tapaisia kirjoja, mutta nyt kun on aikuinen, eikä mikä tahansa räpellys mene läpi, pettyy melkein aina. Olen lueskellut viime päivinä Ana Veloson romaania Kun kahvi kukkii. Se on eräänlainen Tuulen viemää 1800-luvun Brasiliassa ja siinä on kaikki elementit kunnossa paperilla (kaunis ja itsenäinen plantaasin valtiatar, mystinen ja komea orjien vapauttaja, seksiä trooppisen myrskyn myllertäessä, hienoja tanssiaisia, kohtaamisia öisissä puutarhoissa ym) mutta se on kirjoitettu niin latteasti, että kiinnostus ei säily. Kai se on vain hyväksyttävä, että hyvät sanankäyttäjät eivät halua kirjoittaa viihdettä, vaan laittavat sisältöönkin saman tien jotain omaperäistä kierrettä. Voi myöskin olla, että hyvin kirjoitettuja seikkailuja ja romansseja löytyy parhaiten lasten- ja nuortenosastoilta.

Edit. Lisäsin vielä kuvan kirjailijaillan mainosjulisteesta. Julisteen kuva on Veikko Somerpuron ottama ja se on varmaankin suosikki-promokuvani. Näytän krapulaiselta inuiitilta, mutta hyvin kauniilta sellaiselta, vai mitä?

Vaarallisia kuulia liikkeellä

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille! Varokaa liiallista vihreiden kuulien syöntiä!

Menneen maailman maalari

En ehtinyt kirjastoon hakemaan ihania hattaroita, joten luin Kazuo Ishiguron romaanin Menneen maailman maalari. Kirja oli tosi hyvä ja suosittelen sitä voimakkaasti. Menneen maailman maalari sijoittuu toisesta maailmansodasta toipuvaan Japaniin ja kertoo vanhasta taidemaalarista, joka oli ennen sotaa kunnioitetty mielipidejohtaja, mutta sodan jälkeisessä ilmapiirissä hänen vakaumuksensa on väärä ja kunniaton.

Olen lukenut aiemmin Ishiguron kirjat Pitkän päivän ilta ja Me orvot. Niistä pidin vielä enemmän. Ne ovat jopa (hyvin pitkällä) lempikirjojeni listalla. Pitkän päivän illasta tehtiin myös elokuva, mutta sitä Sokeripala ei suosittele. Siinä on omahyväinen Anthony Hopkins ja se on muutenkin banaali.

Kaikissa lukemissani Ishiguron kirjoissa tuntuu olevan se yhtäläisyys, että tärkeimmät asiat ovat rivien välissä ja lukijan on itse pääteltävä millaisia tapahtumia tarinan ja henkilöiden taustalta löytyy. Henkilöt eivät edes mielessään mieti miten asiat "oikeasti" ovat, vaan ovat aina jollakin tavalla harhautuneita.

Menneen maailman maalaria lukiessa oli mukavaa avata japanilaisen keskustelukulttuurin koodia. Se on aivan selkeä kunhan sen hoksaa. Erittäin kohtelias ja varovainen puhe tarkoittaa normaalia kanssakäymistä. Asiallinen ja selkeä puheenparsi tarkoittaa töykeyttä. Ikkunasta ulos hiljaa katseleminen tarkoittaa "Painu helvettiin. Et saa koskaan anteeksi."

Sokeripala säälii itseään

Metroissa oli vähän aikaa sitten runoja (nyt niissä on niitä ihmiskielteisiä Älä kailota -julisteita) ja yksi ruotsinkielisistä runoista (en muista kenen, kertokaa kommenttiosastolla jos tiedätte) sanoi, että olisipa mukavaa olla vähän kipeä ja maata sängyssä juomassa sitruunamehua ihanassa rauhassaan ja lukea jännittävää kirjaa. Se olisi kieltämättä todella ihanaa! Ikävä kyllä alistettu sukupolveni ei voi tehdä sitä kovin paljon. Töistä ei uskalla olla poissa, jos on vain "lite sjuk" eivätkä kotiäiditkään voi maata sängyssä tai tuloksena on sitruunamehulasin sirpaleita ympäri makuuhuonetta. Olen ollut kipeänä kohta kolme viikkoa ja jos nyt jossain vaiheessa pääsisin hetkeksi runon kuvaamaan tilanteeseen, niin mitä lukisin? Onko mitään ehdotuksia? Sen pitäisi olla erittäin eskapistista ja lohduttavaa, mutta hyvää. Se voisi kertoa esim. menneiden aikojen ihanista neidoista tai vaaleanpunaisista hevosista tai merirosvoista.

Salat julki, Lihis-kritiikkejä ja kilpailu

Olen aiemminkin maininnut, että historiallisista romaaneistaan tunnettu kirjailija Juha-Pekka Koskinen on työmoraalinen esikuvani. Hän neuvoi minua kauan sitten, että kirjoittamiselle täytyy uhrata päättäväisesti aikaa, vaikka se olisi pois jostakin hauskasta. Voitte varmaankin uskoa, että olen erittäin järkyttynyt tästä paljastusvideosta!

Koska en voittanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa enkä päässyt Finlandia-ehdokkaaksi ja itsetuntoni on romuna, vahvistan egoani linkittimällä Sokeripalaan kaikki hyvät kritiikit, joita Lihiksestä löytyy tällä hetkellä netistä. Uutispäivä Demarin arvostelu on kaikkein kehuvin, mutta se spoilaa jonkin verran juonta, varoitus siitä! Tässä linkit: Keskisuomalainen, Demari jaUusi Suomi.

Ja vielä linkki Devoted Souls -kirjoitus- ja piirustuskilpailuun. Kilpailu liittyy Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen uuteen nuortenromaaniin, jossa seikkaillaan pelimaailmassa.

Julio ja Nibelungit

Gloria on pyytänyt minua esittelemään lempinovellini. Ajattelin tehdä sivistyneen, mutta omaperäisen vaikutelman ja esitellä jonkin Julio Cortazarin novellin, mutta näin viime hetkellä listan palstalla julkaistuista novelleista ja se oli täynnä Cortazaria. Itse asiassa tuoreimmassa numerossakin on Cortazaria. Ainoastaan Tove Janssonia on ollut vuosien mittaan enemmän kuin Cortazaria. Valitsin siis ihan toisenlaisen, muutama vuosi sitten ilmestyneen novellin, joka on myös oikein kiva. En kerro mikä se on, lukekaa sitten Gloriasta!

Lihiksestä otetaan toinen painos! Siinä on niebelungit kirjoitettu nibelungit, niin kuin pitääkin.

Lumikko ja uudelleen keksitty pyörä

Vuoden 2006 parhaan suomalaisen fantasiakirjan palkinto Kuvastaja annettiin viime viikonloppuna Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanille Lumikko ja yhdeksän muuta. Kirja onkin tosi hyvä. Luin sen heti kun se ilmestyi puolisentoista vuotta sitten ja muistan, että olin vähän alakuloinen, koska kirjoitin silloin omaa kirjaani ja ajattelin, että selvästi taas näkee, että toiset osaavat paremmin. Lumikko kertoo kirjailijoista oudossa pikkukaupungissa ja sen fantasiaelementit ovat aika kivoja ja pelottavia. Niistä tulee mieleen hämyisä ja kiehtova taide-elokuva. Kirjan ainoa huono puoli liittyy mielestäni siihen, että se on niin hyvin rakennettu ja kelattu, että se on jo vähän kliininen.

Jääskeläisen ja nähtävästi ainakin myös Anne Leinosen blogissa puhutaan taas reaalifantasiasta, koska joku ihmetteli, että eikö Jääskeläinen ole nimenomaan painottanut, ettei ole fantasiakirjailija, vaan reaalifantastikko. (Reaalifantasia tarkoittaa ymmärtääkseni suurin piirtein sitä, että kirjassa voi olla mitä tahansa aineksia ja genrejä ihan siinä sekoituksessa kuin kirjailija itse haluaa. Lisätietoa koulukunnasta löytyy esimerkiksi Jääskeläisen blogin sivupalkista.)

Reaalifantasia-nimikettä on kelattu jo pitkään scifi-lehdissä ja foorumeilla ja tapahtumissa ja blogeissa, mutta Sokeripala avaa sanaisen arkkunsa vasta nyt. Here comes: kirjallisuuden ystävänä minua on ärsyttänyt reaalifantastikkojen julistus siitä, että olemme keksineet pyörän. Tuntuu siltä, että koulukunnan kirjailijat eivät luota lukijoidensa lukeneisuuteen saati kykyyn tulkita erilaisia tekstejä. Tulee siitä vähän sellainenkin olo, että reaalifantastikot eivät ole itse lukeneet mitään.

Kun asiahan on niin, että melkein kaikki kirjallisuus on sitä reaalifantasiaa. Suomessa on tietysti vahva realismin perinne, mutta jopa kotimainen kirjallisuus on täynnä vanhoja ja uusia kirjoja, joissa on jotakin näkymättömän maailman häivähdystä mukana. Vanhan ja uuden suosikkini mainitakseni vaikka Seitsemän veljestä ja Jalat edellä.

Ymmärrän tietysti termin käyttökelpoisuuden. Kirjoja laatikoidaan myyntivaiheessa omiksi pikku genreikseen niin innokkaasti, että se menee varmasti usein pieleen. Ja senkin ymmärrän, että jos lukijakunta koostuu paljolti scifi- tai fantasiaharrastajista, kirjailija tuntee tarvetta painottaa, että tämä on ihan tarkoituksella tällaista, eikä epäonnistunutta genrekirjallisuutta. Ja tietysti osa lukijoista onkin sellaisia pässejä, että heille pitää kertoa etukäteen, että tässä kirjassa voi olla ihan mitä vaan, älä sitä ihmettele.

Puhdas koti, hyvä kirja!

Näin yöllä unta, jossa minua kehotettiin ostamaan Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopeli. Olisin ostanut sen Helsingin kirjamessuilta, mutta unohdin rahat kotiin.

Liha tottelee kuria on päässyt Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaaksi. Olen siitä todella iloinen, koska tänä vuonna esikoiskirjat ovat parempia kuin vuosiin ja monet hyvät jäivät finaalista. On hienoa olla osa tällaista oivallista kohorttia.

Messuilla oli mukavaa, mutta kiireistä. Erityisen kiinnostavaa oli kuulla toisten kirjailijoiden teoksista ja työtavoista. Miika Nousiainen kertoi eräässä paneelissa, että paras tapa miettiä romaania on pyöräillä tai siivota. Olen samaa mieltä. Myös kävely ja tiskaus ovat hyviä.

Kuulin, että Lihis myi niin hyvin, että sitä täytyy viedä messukeskukseen sunnuntaiksi lisää! Go Lihis go!

Kirjakerho

Syksyn esikoiskirjat Ilmestys, Arvostelukappale, Vadelmavenepakolainen ja Liha tottelee kuria ovat aiheena torstaina 25.10. Ylen Radio 1:ssä Kirjakerho-ohjelmassa. Ohjelma lähetään kello 23.05 ja uusitaan lauantaina kello 8.05. Nähdäkseni ohjelman saa myös netistä podcastina.

Lisäys: Kirjakerho löytyy täältä . Edellä mainittujen lisäksi myös Laura Lindstetin kirja Sakset on käsittelyssä. Mukavaa oli se, että keskustelijat pitivät tämän syksyn esikoisia oivallisena joukkona! Lihis herätti keskutelijoissa erimielisyyttä. Tuuve Aro piti sitä tarkkanäköisenä, mutta Lasse Koskela piti sitä kökkönä farssina.

Kirjamaa ja Kirjamessut

Viisitoistaminuuttinen ei osoita loppumisen merkkejä. Kohta naamani näkyy jo telkkarissakin. Ohjelma on YLE Teeman uusi Kirjamaa, jossa Anna Tulusto ja Reidar Palmgren matkustavat keikkabussilla ja juttelevat kirjailijoiden kanssa. Vieraana on myös Sakset-romaanin tekijä Laura Lindstedt.

Tämä on elämäni ensimmäinen tv-esiintyminen ja kysyin julkkiskaveriltani mitä telkkariin kannattaa laittaa päälle. Hän sanoi: "Kannattaa laittaa housut eikä hame, ettei pillu näy."

Helsingin kirjamessuilla esiinnyn lauantaina 27.10. kello 16.00 WSOY:n pisteessä ja kello 16.30 Eino Leino -lavalla ohjelmassa Esikoisromaanit esiin. Mukana ovat myös Miika Nousiainen, Hanna-Riikka Kuisma, Essi Henriksson ja Eeva Vuorenpää.

Hämmästyttävä lumihiutalemetodi

Antti Majander arvosteli Lihiksen tänään Hesarissa. Arvostelu oli myönteinen, mutta romaanin lopetus sai huutia. Monet lukijat ovat sitä miltä, että Lihiksen loppu ei oikein natsaa, mutta syy siihen on kaikkien mielestä vähän erilainen. Onneksi jotkut tykkäävät siitä. Kritiikin referaatti löytyy täältä.

Olen kertonut muutamassa lehtijutussa, että romaanini syntyi sillä tavalla, että istuin yhtenä päivänä koneelle ja aloin kirjoittaa mitä päähän pälkähti. Hesarin kritiikissäkin asiasta mainitaan. Luulen, että melkein kaikki romaanit syntyvät enemmän tai vähemmän sillä tavoin. Jos kirjailija vatuloisi jokaista lausetta, kirjat eivät valmistuisi koskaan. Kirjoittajan on päästettävä jossain vaiheessa teksti lentoon silläkin riskillä, että se lentää jonnekin tyhmään paikkaan.

Suunnittelematta kirjoittaminen on tavallaan "väärin", ainakin jos uskoo tiettyjä kirjoitusoppaita ja viisaiden neuvoja. Romaanihenkilöille pitäisi miettiä tai jopa kirjoittaa taustatarinoita ja henkilöiden suhteista pitäisi rakentaa ties mitä installaatioita. Suunnittelun vaatimus on joissain tapauksissa tukahduttava, koska teoksen eri osasia voi olla vaikea irrottaa toisistaan ja analysoida erillisinä palasina. Tuntuu myös rasittavalta ajatukselta kirjoittaa kirja, joka on jo valmiiksi täydellisenä päässä. Myöskin olen sitä mieltä, että joistain romaaneista huomaa, että ne on kaavoitettu etukäteen liian pedantisti. Sellaisia kirjoja on tylsää lukea, koska ne eivät hengitä yhtään eikä lukijalle tule hetkeskikään sellaista tunnetta, että hän on matkalla tuntemattomaan.

Lopuksi linkki uskomattoman lumihiutalemetodin isän Randy Ingermansonin sivustolle. Tämä Randy kirjoittaa vissiin jotain uskonnollisia seikkailukirjoja, jotka myyvät Amerikassa kuin lämmin leipä. Randy vakuuttaa, että lumihiutale-metodilla syntyy kirjoja, joita ei voi laskea kädestään ja kassavirtakin on taattu. Lumihiutalemetodissa kirjailija kirjoittaa koko tuotantonsa käymättä ollenkaan tuntemattomilla vesillä. Metodi tuntuu tuntuu insinööritieteeltä eikä taiteelta, mutta eksaktius ja harmonia ovat ihastuttavia.

Gladiaattori vs. hai

Kävin lauantaina pikaisesti Turun kirjamessuilla. En ehtinyt ostaa mitään enkä kuunnella mitään esityksiä, mutta ainakin sain vähän ennakkotietoa Kreetta Onkelin kirjasta Kotirouva, koska Onkeli ja minä olimme samassa show'ssa. En ole lukenut muita Onkelin kirjoja kuin Ilosen talon, mutta se oli poikkeushyvä, sen muistan. Kotirouvakin vaikuttaa kiinnostavalta ja lisäksi ajankohtaiselta, kun sukupolveni naiset ovat nyt nähtävästi siirtymässä kotilieden ääreen työelämästä.

Tommi Melender on pitänyt osansa salaisesta lehmänkaupasta, ja bloggaa hyvin kauniisti romaanistani. Olen tosi otettu siitä, että hän kuvailee teemojen käsittelyä (myös) vakavaksi. Lihis tuntuu yleensä herättävän sen huomion, että onpas nyt hassua ja/tai riskaabelia, vaikka kirjoittaessani olin välillä hyvinkin vakavissani.

WSOY:n kirjailijalla on muitakin etuja paitsi takuuvarmat hyvät kritiikit, nimittäin kirjoja saa viedä (vähäsen) Bulevardilta kotiinsa ilmaiseksi. Kävin jonkin aikaa sitten hakemassa pinon. Keräsin pääasiassa hyllystäni puuttuvia perusteoksia, esimerkiksi Väinö Linnaa, Astrid Lindgreniä ja Rudolf Koivun kuvittamia satuja. Aloin lukea ensimmäiseksi Ursula LeGuinin Maameren tarinoita. Se on vielä parempi kuin muistin. Uudempaa fantasiaa edusti pinossa Scott Lynchin Locke Lamoran valheet. Vilkaisin siitäkin alkua ja se lähti liikkeelle vetävästi, mutta alkoi sitten laahtata pahan kerran. Nyt olen siinä kohdassa, jossa naisgladiaattorit ja hait aloittavat taistelunsa ja siihen se taitaa jäädä. Tietääkö kukaan kummat voittivat?

Kunnian mies

Lupasin Tommi Melenderille kehua hänen kirjaansa Kunnian mies, joten täältä pesee. Tästä ei tule mikään journalistisessa mielessä pätevä arvio, koska se tuntuisi työltä eikä huvilta ja olisi epäeettistäkin, kun Tommi on tuttu. Nämä ovat vain päälimmäisiä huomioitani.

No ensinnäkin, kehuminen on aivan luontevaa, koska romaani on hyvä ja pidin siitä henkilökohtaisesti. Se ei ollut sellainen kirja, johon olisin todennäköisesti tullut tarttuneeksi omia aikojani, ja siksi olenkin tyytyväinen, että sain sen käsiini. Olen saanut uutta ajateltavaa.

Luulin ennakkotietojen perusteella, että kyseessä on näppärä pikku satiiri, mutta Kunnian mies onkin hyvin traaginen ja järkyttävä tarina ja vaikka se kertoo pienestä ihmisjoukosta ja lyhyestä ajanjaksosta, siinä on suuren mittakaavan yleispätevää kaikua. (Kirja on myös hauska ja tarkastelee maailmaa hyvin oivaltavasti ja pirullisesti, joten tottahan se on myös näppärä satiiri, ei siinä mitään.)

Kunnian mies kertoo rahoitusalalla työskenetelevistä miehistä ja heidän piinallisesta elämästään, juonitteluistaan ja kunniastaan. Melenderistä sanotaan aina julkisuudessa, että hän on taloustoimittaja ja siksipä kuvaus rahamaailmasta on uskottavan tuntuista ja kiinnostavaa. Osasin sitä odottaa, ja niin se olikin.

Kunnian mies on sillä tavalla ison aivon tuote, että siitä varmaankin irtoaa vähän eri asioita eri lukijoille, riippuen lukutottumuksista ja sivistyksestä eri elämänalueilla. Itselleni varmaankin jää parhaiten mieleen taidokkaasti rakennettu päähenkilö Heikki Laiho. Minulla on aina kova tarve samastua romaanihenkilöihin, ja usein tunnistan paskan kirjan siitä, että samastuminen ei onnistu mitenkään. Kiinnostavan kirjan tunnistan (esimerkiksi) siitä, että henkilö on täysin vieras ja outo, mutta silti tunnen kiinnostusta ja myötätuntoa häntä kohtaan. Heikki Laiho on sellainen romaanihenkilö. Hän vaikuttaa äkkkiseltään ihan kusipäältä. Aivan kuin hän näkisi koko elämän vain laskettavissa olevan hyödyn ja haitan ja rahan saamisen ja menettämisen kautta.

Vielä yksi ominaispiirre, joka minua viehättää Kunnian miehessä, on omaperäinen ja hyvä kieli. Lauseet ja sanavalinnat ovat siellä täällä vanhahtavan tyylitteleviä, ja se varmaankin teke nykyaikaiseen tarinaan osaltaan ajattomuuden ja klassisuuden tuntua. Tekstin rytmi on sujuva ja tyyni. Tapahtumat ovat melkein koko ajan ihan kauheita, mutta lauseet eivät piekse lukijaa.

Tyttöjä Turun kirjamessuilla

Taannoinen KirjaIN-lehden haastattelu alkoi klassisisella iskurepliikillä: "Miten kaltaisesi kiltti perhetyttö on kirjoittanut tällaisen romaanin?"

Tytöistä puheen ollen olen ensi viikon lauantaina kello 12 Turun kirjamessuilla keskustelmassa aiheesta "tyttöjen tummemmat tarinat" Kreetta Onkelin kanssa. Keskustelu on osa Tyttöjen matkassa -ohjelmakokonaisuutta, joka pidetään Fiore-lavalla kello 10.30-14. Lavaa emännöi Tiina-kilpailun voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen ja ohjelmassa kaikenlaista kiinnostavalta vaikuttavaa tyttökirjoista ja kirjallisuuden tytöistä L. M. Montgomerystä Kiroilevaan siiliin. Olen myös kello 11.30 äidinkielenopettajien standilla nuorten haastateltavana jostain, mutta en tiedä mistä.

Kirjamessujen ohjelmasta ja esiintyjistä on blogannut enemmän ainakin Anne Leinonen. Hänkin osallistuu mm. tyttöohjelmaan. Anne on juuri julkaissut Eija Lappalaisen kanssa Devoted Souls -romaanin, jonka olen voittanut arpajaisissa. Arvelen saavani sen hyppysiini ensi lauantaina.

Tänään olen ahkeroinut elämäni ensimmäisen kaunokirjallisen tilaustyön kanssa ja sekin on tyttömäinen juttu, nimittän novelli Demiin. Novelli on vähän pelottava, mutta toimituspäällikkö vakuutti että se on piristävää vaihtelua lehden linjaan. Luullakseni novelli näkee päivänvalon marraskuun numerossa.

Nyt sitä saa!

Lihaksikkaita miehiä ja pyörtyileviä kaunottaria! Estottomuudessaan huikaisevia ohjelmanumeroita! Jännitys ja väristykset taataan! Myös: Syvällisiä ihmiskohtaloita aikamme kurimuksessa! Mukana koiria, lapsia, jättilumpeita ja roudarinteipillä paikattuja avaruusolentoja!

Kaupallinen tiedote loppuu tähän, koska minulla on kiire kirjakauppaan silittämään kansia!

Vielä kestää

Pahoittelut disinofrmaatiosta, ei se mitään kaupoissa tänään ollut. Loppuviikosta varmaankin.

Lihis myöhästyy

Juuri saamani tiedon mukaan painokone on mennyt jankkiin ja Liha tottelee kuria on kaupoissa vasta ensi viikon keskiviikkona 26.9.

Nolous ja luovuus

Juttelin erään lahjakkaan kirjoittajaystäväni kanssa. Meitä yhdistää moni muukin asia kuin lahjakkuus, mm. se, että saamme ankaria nolotuskohtauksia kirjoittamisesta. Yritämme lohduttaa toisiamme ja sanoa ettei kirjoittamista tarvitse hävetä ja monet muutkin kirjoittavat eivätkä vaikuta häpeävän ollenkaan.

Kaverini on kirjoittajakoulutuksessa, ja jopa siellä, kun joku kysyy että mitä hän duunaa, hän vastaa "sellaista pidempää", koska ei kehtaa myöntää, että kirjoittaa romaania. Minä taas olen päästänyt julkisuuteen lausunnon "Kirjoittaessa en ajatellut, että tekstini julkaistaan. Nyt nolottaa hirveästi. Ihmiset voivat lukea sen!"

En ole aivan varma, miksi kirjoittaminen on nolottavaa. Ehkä siksi, että kaikenlainen itsensä likoon laittaminen muistuttaa itsensä esille tuomista ja itsekorostusta, jotka ovat tietysti syntejä. Toinen ongelma on se, että teksteissä on aina jotain omakohtaista. (Jos ei muuten olekaan, niin ainakin tekstin kertomat ajatukset ovat käväisseet kirjailijan päässä.) Ja jos on sellainen tyyppi, joka ei koskaan kerro kenellekään salaisuuksiaan, niin totta kai punastuttaa, kun ne salaisuudet ovat siinä kenen tahansa luettavana ja naureskeltavina.

Kaverini tekee teksteistään niin krpyptisiä ettei niistä välttämättä´tajua mitä niissä tapahtuu. Itselläni on tapana vannoa mielessäni etten näytä tekstiä koskaan kenellekään samalla kun kirjoitan. Useimpia tekstejä en näytäkään.

Jatkuva nolosteleminen on tyhmää ja vie energiaa. Toisaalta ajattelen, että ehkä se on osa nolon ihmisen persoonaa ja siten myös luovaa prosessia, eikä siitä kannata hankkiutua kokonaan eroon. Pääasiassa kuitenkin ajattelen, että häpeä on tukahduttava voima. Tyhmintä siinä on sisäänpäinkäpertyvyyys. Sen sijaan että kelaisi omaa noloa itseään, pitäisi tutkia maailmaa ja iloita siitä ja kirjoittaa havaintojaan ihastuttaviksi taideteoksiksi.

Tästä tulikin nyt vähän tällainen terapeuttinen blogimerkintä. Nolottaako ketään muuta, elämässä tahi taiteessa? Nyt kommentteja ja sassiin, ei ole kivaa täällä internetissä yksin paljastella sisimpiä tuntojaan.

Ainakin yksi kritiikki plakkarissa

Eilen oli hauskaa WSOY:n syyskauden avajaisissa. Tuntuu tyystin erilaiselta olla moisissa kekkereissä kun ei tarvitse kiirehtiä kesken kaiken kirjoittamaan juttua kirjailijoiden sössötyksistä, vaan saa itse sössöttää koko illan.

Kilistelin loppuillasta taloustoimittaja-runoilija Tommi Melenderin kanssa. Häneltäkin tulee kohta esikoisromaani WSOY:ltä. Sovimme että luemme pikimmiten toistemme kirjat ja kehumme ne blogeissamme. Tommin blogi on osoitteessa www.antiaikalainen.blogspot.com. Ehdin sitä vähän vilkaista, ja siellä näyttää olevan miellyttävästi muotoiltuja ja kiinnostavia ajatuksia.

Minua on alkanut vähän jännittää kirjan julkaisu, ja siksi luen pelkästään tyynnyttäviä kirjoja. Parasta aikaa luen Muumipapan urotöitä. Kaikki lukemani Tove Janssonin kirjat ovat täydellisiä, varsinkin ei-muumikirjat, mutta myös muumikirjat ovat melko täydellisiä.

Kirjoja enteilevä novellikilpailu

Tänä syksynä ilmestyy ainakin kolme esikoisromaania, joiden tekijät pärjäsivät viime vuonna Martti Joenpolven novellikilpailussa. Romaanit ovat Essi Henrikssonin”Ilmestys”, Anneli Kannon”Piru, kreivi, noita ja näyttelijä” ja minun kolmen viikon kuluttua ilmestyvä kirjani. Hoksasin Kannon historiallisen romaanin vasta perjantaina, kun se sai vähän takkiinsa Hesarissa. (Aion kuitenkin lukea sen, koska uumoilen, että se on hyvä. Kannon Joenpolvi-novellikin sai aikoinaan aika ilkeää palautetta samassa lehdessä. Kritiikissä sanottiin, että aihe oli laskelmoiden matkittu Hesarin kuukausiliitteen jutusta, vaikka ei ollut. Novelli oli minusta hyvä ja tärkeä ja koskettava. Se kertoi naissotureista kansalaissodassa ja oli kerrankin sellainen juttu, jonka sisällölläkin oli jotain relevanssia.)

Gummeruksen novellikisassa menestyminen ennakoi tunnetusti pikaista kirjailijanuran käynnistymistä. Armas Alvarikin oli viime vuonna Lasipalatsissa vastaanottamassa plakaattia ja kukkasia. Ja monia muitakin novellikisasta edenneitä kirjailijoita on vaikka kuinka. Esimerkiksi muutaman vuoden takaiset novellistit J-P Koskinen ja Ata Hautamäki, joiden kanssa juttelin palkinnonjaon jälkeen. Kysyin Koskiselta miten kirjoitetaan kolme romaania kahdessa vuodessa tai edes yksi ja J-P Koskinen sanoi, että ei pidä haaskata aikaansa kirjailijaelämään vaan kirjoittaa. Joimmekin siinä sitten kahvia emmekä kaljaa.

J-P Koskisen erinomaista ohjetta vastoin olin eilen ryypiskelemässä kustannustoimittaja-lehdentoimittajaystäväni kanssa. Hän kertoi lukeneensa Sokeripalaa ja valotti aiemmassa postauksessa käsiteltyä kysymystä kirjailijan sanavallasta kirjan kannen suhteen. WSOY:llä on kuulemma sellainen linja, että jos ensimmäinen kansiehdotus ei miellytä kirjailijaa, tehdään uusi, mutta jos ei sekään miellytä, niin sitten ei enää voi auttaa. Joskus kirjailijat eivät osaa nimittäin itse sanoa mitä haluavat. He osaavat ainoastaan sanoa mitä eivät halua, ja siitä ei ole graafikolle hyötyä.

ps. Armas Alvari ja Ata Hautamäki ja kaikki muukin kiinnostava löytyy Googlen avulla. Blogger ei jostain syystä hyväksynyt kaikkia koodauksiani.

Mitä Star Catcher toivoo?

Viime aikoina ei ole tapahtunut mitään kirjallisuuteen liittyvää, ellei My Little Pony My First Libraryn lukemista lasketa ja sehän lasketaan, ettei koko blogi autioidu. My Little Pony -kirjasto koostuu kahdestatoista tulitikkuaskin kokoisesta kirjasta, joissa on kauniin väristen ponien kuvia ja oudon tenhoavia kertomuksia, joiden tekijästä ei ole tietoa.

Paras My Little Pony -kirja on Star Catcher ja se kuuluu näin. Pankaa erityisesti merkille koskettava loppu:

Star Catcher

Star Catcher is a pegasus pony. She flies trough the sky with her beautiful wings. When her friends make wishes she helps their dreams come true. What do you think Star Catcher wishes for?

Ei ainoastaan liha, vaan KAIKKI liha

Sain tänään postissa kirjeen ja lehtileikkeen sukulaisiltani Pirkanmaalta. Kirjeessä luki suunnilleen että WTF ja pitäitäiskö meidänkin alkaa pitää tällaisia paitoja. Lehtileike kertoi Ruoveden kansallisista yleisurheilukilpailuista. Muuan Teiskon Urheilijoita edustanut mies oli voittanut korkeushypyssä sarjansa ainoa osallistujana kultaa. Valokuvassa hänellä oli päällä paita jossa luki "Kaikki liha tottelee kuria".

Tulevan kirjani nimi on Liha tottelee kuria ja olenkin välillä miettinyt mistä olen sen plagioinut, koska en ikinä keksisi niin hyvää lausetta. Arvelin, että olen lukenut sen jonkun Pakkotoiston jampan signaturesta. Googlaus nyt sitten paljasti, että kiittäminen onkin Timo Rautiaista ja Trio Niskalaukausta, joiden fanipaidoidoissa lukee yhtä ja toista mistä tulee kova olo. Kiitos ja anteeksi, Timo!

Kyseinen Liha tottelee kuria on nyt lopullisesti poissa käsistäni. Tutkin vielä viime hetkellä Pharmaca Fennicaa ja Wikipediaa (kohdasta Area 51. Oli hyvin vähällä mennä 52). Siirtelisin pilkkuja ja tarkistaisin faktoja varmaan ensi joulunakin, ellei deadline olisi viimein saapunut. Mutta nyt oikovedos on kustantajalla ja kohta kirja on painossa.

Oikovedoksen nypeltämisen ohessa olen lukenut Tiganaa. Se on ollut kivaa lukemista, kiitos suositteluista! Tiganaa tunnutaan aina suosittelevan samassa hengenvedossa kuin järkyttävän paatoksellista Tulen ja jään laulua ja siksi odotin paljon jylhempää kamaa. Tiganassa on toki monet kidutukset ja tappelut ja elämää suuremmat kohtalot, mutta silti se tuntuu kotoisalta tarinoinnilta. Se on ihan mukava piirre, vaikka toisaalta kyllä high fantasyssä saisi vähäsen olla paatosta.

Kääpiösyvyyden kutsu

Spekulatiivisen fiktion äänenkannattaja Usva tiedustelee lukijoiltaan ja avustajiltaan minkälaisia teemanumeroita on toiveissa. Itse annoin ääneni miekka & magia -spesiaalille. Perusarvot kunniaan. En tiedä ehdinkö ja osaanko kirjoittaa miekkaa ja magiaa tarjottavaksi, mutta hauskaahan se olisi.

Miekka & magia -aiheesta jatkaakseni: Kuka absurdistanin kansalainen tunnustaa keksivänsä kirjojen nimet ja ovatko ne voineet kuulostaa cooleilta edes englanniksi? Hesari pääsi nimittäin tänään syksyn lasten- ja nuortenkirjojen luetteloimiseen, ja bongasin listalta Jalavan uuden Weis ja Hickman -tuotoksen. Sen nimi on Kääpiösyvyyksien lohikäärmeet. Nyt jää jopa Salvatoren Pupukuusikko vai mikä lie Pappiskvintetti kakkoseksi. Mahdollisesti myös Eddingsin Kellin näkijätär.

Jos joku Sokeripalan lukija osaisi muuten vinkata jonkun oikein hyvän perinteisen seikkailufantasian suomeksi tai englanniksi, niin vinkkiä arvostettaisiin. Ei Hobbia eikä Martinia, toinen on luettu ja toinen ei putoa.

Oi jos oisit kultaseni kissanpentu vain

Lauantain Hesari listasi sekä yhdellä lauseella luonnehti syksyn kirjat. Käykää katsomassa Hesarista tai Yrttimaan aikakirja -blogista , miten J. Pekka Mäkelän Nedut-romaania luonnehdittu! Melkein olisin uskaltanut veikata, ettei J. Pekka Mäkelän romaanissa olisi avaruuden lautanen ufojen kielellä juttellut, mutta tiedä nyt sitten enää!

Yrttimaan aikakirjasta löytyi myös kysymys Sokeripalalle, nimittäin sellainen, että miten tämän blogin nimi on syntynyt. No, nimellä ei ole varsinaista taustatarinaa. Keksin sen lennossa blogia pystyttäessäni. Sanasta syntyy mielestäni pieniä, elegantteja ja ystävällisiä mielleyhtymiä ja lisäksi pidän Olavi Virran kappaleesta Sokerpala. Lauloin sen kerran karaokessa, ja yleisö oli sitä mieltä, että esitys oli niin kaukana Jouko Turkasta kuin mikään esitys voi olla.

Voi mansikkapaikka

Imagen haastettelu, joka ilmestyy syyskuun numerossa, tehtiin eilen. Toimittajalla oli mielettömän vaikeita kysymyksiä. Esimerkiksi sellaisia, että mistä mikäkin romaanihenkilö "tulee". Mitä siihenkin voi vastata? Keksin omasta päästäni? Kysyttiin myös mitä sadomasokismi merkitsee minulle nyt sitten oikeasti, ja aloin hihittää kuin pahainen teini. Eniten nolottaa se, että kun kysyttiin lempielokuvia, en saanut mieleeni mitään muuta elokuvaa kuin Mansikkapaikan. Taivas mitä pretentious shittiä! Toivottavasti se ei mene lehteen. Eikä myöskään lempimusikki, joka oli nähtävästi Tsaikovski, Air ja Satie. Sokeripalan lukijoille painotan, että oikeasti lempielokuvani on Imperiumin vastaisku. Ja lempimusiikkini Grateful Dead.

Tekeillä hassu kansi!

Kävin WSOY:llä katselemassa graafikko Elina Warstan luonnoksia romaanini kannesta. Voi iloa! Siitä tulee hyvä! Kirjan nimi on Liha tottelee kuria, mutta se ei ole sadomasokismin alkeisopas eikä muukaan tuskailu ja ulkoasun eräs tehtävä on hälventää epäilykset sisällön liiasta synkkyydestä. Suunniteltu kansi onkin oivallisen hassu ja sympaattinen.

Taiteen vihollinen numero yksi

Luen usein kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia ja nyt siellä harmitellaan sitä, että samaan kesään ei mahdu romaanin kirjoitus ja täysipäiväinen lastenhoito. I feel your pain, Pasi! Minä en ehdi edes päivittää blogia säännöllisesti! Juttelin myös tänään erään kirjoittavan äidin kanssa kirjoittamisen ja lapsenhoidon yhdistämisestä. Hänenkin mielestään vuorokauteen tarvittaisiin lisää tunteja.

Yritän unohtaa kirjoittamisen siihen asti kunnes pystyn järjestämään itselleni varteenotettavan lohkareen aikaa. Tulee vain paha mieli ja turhaumia, jos yrittää varastaa pieniä hetkiä sieltä täältä ja sitten kuitenkin joku urpo soittaa puhelimella. Usein haaveilen kirjoittamisesta ja pelkään, että olen unohtanut miten se tapahtuu.

En bloggaa enempää lapsista, taiteen vihollisista, koska tämä on ylevä kirjallisuusaiheinen blogi eikä käsittele yksityiselämän piiriin kuuluvia asioita, mutta totean vielä, että kirjoittaminen on aikaavievä harrastus ja vaatii paljon motivaatiota. Varsinkin jos tuntee kirjoittavansa pelkkää skeidaa, houkutus tehdä jotain muuta on suuri. Olen joskus sanonut, että kirjoitin romaanin, koska tulin raskaaksi enkä päässyt baariin. Kaikki luulevat, että se on vitsi, mutta se on totista totta.

Muita kirjallisia asioita: Olen lukenut uutta Harry Potteria ja se on yllättävän hyvä ja pelottava. Ehkä siitä enemmän myöhemmin. Alkuviikosta oli Trendin kuvaus Viikin peltomaisemissa. Kuvaaja kertoi, että Viikin tieteellisissä navetoissa on lehmiä, joiden vatsassa on pleksi. Niiden läpi tutkijat voivat tarkkailla lehmän vatsojen toimintaa.

Puhdistava Antti Tuuri

Olen lukenut Antti Tuurin pientä kertomuskokoelmaa nimeltä Perhokalastuksen alkeet. Se kertoo siitä mistä nimikin antaa ymmärtää. Aihepiiri ei kosketa minua lähtökohtaisesti, mutta olen pitänyt kirjasta kovasti. Kaikenlaisesta kikkailusta vapaa tyyli on puhdistavan ja elvyttävän tuntuista. Mikään kasvi tai eläin ei ole kuin jokin muu asia. Päähenkilön ei kärsi mistään hienosta sisäisestä demonista. Hän ajattelee, että tuli ahven, selkään sattuu tai hyttyset pistävät. Jollakin tavalla päähenkilö tuntuu hyvin läheiseltä ja inhimilliseltä, ja kalastusretkien tunnelmaan pääsee heti mukaan.

Olen varmaankin lukenut vähän liikaa sellaista korkeaoktaanista kirjallisuutta, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jokainen asia on kuin joku toinen asia, mitä hienompi ja erikoisempi, sen parempi. Huomasin kypsymisen merkkejä, kun luin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä. Siinä rikkas mies avaa lompakkonsa, ja päähenkilö mietti mielessään, että tuonnehan mahtuisi pieni hevonen, falabella. Siis ei pelkästään pieni hevonen, vaan "pieni hevonen, falabella".

Haastattelun väärällä puolella

Kävin ensimmäisessä oikeassa kirjailijahaastattelussa. Juttu tulee syyskuun Trendiin. Muutama viikko sitten minua haastateltiin myös WSOY:n tiedotuslehteen, mutta se ei ole aivan sama, koska se media oli virankin puolesta ystävällinen.

Oli elähdyttävää puhua tunti kiinnostavista asioista (esim. itsestään), mutta parasta oli se, että toimittaja oli lukenut koko romaanikäsiksen etukäteen, vaikka aikaa oli ollut vain muutamia päiviä. Se jos mikä on hyvä merkki! Ex-kulttuuritoimittajana tiedän, että jos toimittajalla on kiire ja jutun aiheena oleva taideluoma osoittautuu siihen päälle vielä kauhean puisevaksi, niin silloin sitä vain vilkaistaan ja toivotaan, ettei taiteilija huomaa ja närkästy.

Scifistisiä mittauksia

Piristävintä Finnconissa oli (samanaikaisesti järjestettävän) Animeconin cosplay-nuoriso, joilla oli toinen toistaan hienompia asuja. Kuuntelin pari kotoiseen spefi-kirjallisuuteen liittyvää paneelia ja lisäksi puolikkaan viihtyisästä Harry Potter -paneelista. Potterin yleisö oli suuri ja alkoi hurrata aina kun tuli puhe luihuisista!

Atoroxin voitti tänä(kin) vuonna Anne Leinonen. Voitokas novelli oli Toisinkainen, joka on julkaistu Portissa ja Valkeita lankoja -novellikokoelmassa. En ole lukenut muita Atorox-finalisteja kuin Annen kirjoittamat Toisinkaisen ja Koska he olivat liian pyhiä sekä Jenny Kangasvuon Sudunkulun. (Sokeripala palvelee: Sudenkulku löytyy nettilehti Usvasta täältä.)

Toisinkainen on tosi hyvä ja vastaa suunnilleen sataprosenttisesti sitä, mitä odotan science fictionilta. Siinä on ihmeen tuntua, uskottavia keksittyjä faktoja ja se askarruttaa kovasti lukijan mielikuvitusta ja älyä. Novelli käsittelee kiinnostavia moraalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Lisäksi se oli hyvin ja jouhevasti kirjoitettu ja tunnelmaltaan yhtä aikaa lievästi ällöttävä ja hyvin riipaiseva.

Alkumereen sijoittui seitsemänneksi, vähän korkeammalle kuin uskalsin toivoa. Go me!

Novassa annettiin kilpailun historian ensimmäinen kaksoisvoitto. Voittajat olivat Anne Alasirniö novellilla Merestä olet sinä tullut ja Niilo Sevänen novellilla Talven portti. Merestä olet sinä tullut vaikutti tuomariston, tai ainakin minut, kauniilla kerronnalla ja tunnelmalla. Toinen voittaja, Talven portti, oli grandiöösi fantasiajuttu, jossa oli sellaista suoraviivaista väkivaltaa ja hyytävää tunnelmaa, ja toisaalta lievää puisevuutta, josta tuli vähän mieleen Robert E. Howard ja Michael Moorcock.

Esituomaristo valitteli hieman sitä, että Novan taso oli tänä vuonna heikonlainen. Raati, joka luki 22 esiraadin valitsemaa novellia, totesi saman asian, mutta toisaalta Nova on aloittelevien kirjoittajien kilpailu, joten turha kai sitä on kauheasti nillittää, jos jälki ei ole vielä aivan painokelpoista.

Henkilökohtaisia suosikkejani (mikä ei ole parhaan synonyymi) olivat Täällä lie lohikääremeitä ja Legenda sekä kymmenen kärjen ulkopuolelle jääneet Sinun identiteettisi tähän ja Piessa. Toivottavasti ne näkevät jossakin lehdessä päivänvalon. Sokeripala ei voi valitettavasti kertoa kirjoittajien nimiä, koska en muista niitä ulkoa. Pian ne nimet varmaankin pamahtavat jonnekin nettiin.

Myöhemmässä paneelikeskustelussa mietittiin sf/f-kirjoituskilpailujen tulevaisuutta. Panelistien yhteinen huoli tuntui olevan se, että kilpailujen suuri määrä alkaa nakertaa tekstien tasoa. Potentiaaliset kirjoittajat eivät ehdi kehittää ilmaisuaan tai hioa tekstejään, saati kirjoittaa romaania.

Kauhutarinointiin keskittyneen nettifoorumin Death Writersin edustajat olivat aiheuttaneet lainehdintaa vesilasissa sopivasti ennen Finnconia esittämällä jotain sensuuntaisia ajatuksia, että scifikilpailuissa on kukkahattutätimäiset ja tekotaiteellisuuteen mieltyneet raadit, jotka jättävät hyvät ja vetävät tarinat kärjestä. No, kukkahattu on aina katsojan silmässä, mutta ainakaan tällä kertaa Nova-finaalissa ei tullut vastaan yhtään hyvää viihdeseikkailua, jota olisi voinut dissata. Hyvän viihteen kirjoittaminen on vaikeaa.

Pasi Karppanen huomautti osuvasti, että koska sf-lehdet eivät maksa kirjoittajille pennin pyörylää, kirjoittajat saavat kirjoittaa ihan mitä huvittaa. Seuraavassa hengenvedossa hän kuitenkin tuumaili jotenkin siihen tapaan, että fandomin pitäisi jollakin tavalla ryhdistäytyä ja tehdä jotakin suurempaa ja uljaanpaa kuin nyhertää pikku novellejaan. Siihen Liisa Rantalaiho sitten, että missä mukamas on se instanssi, joka ilmoittelee mihin yksittäiset spefikirjoittajat saisivat ryhtyä.

Itseäni on ruvennut ihmetyttämään se, että miksi näissä sf/f-kirjoitusjengeissä ollaan ylipäänsä niin kovia kilpailemaan ja mittaamaan. Novassa ja Atoroxissa ilmoitetaan aina säntillisesti koko kymmenen kärki ja sen järjestys, vaikka kyse on novelleista eikä urheilusta. Yleensähän tilanne on se, että monet tekstit ovat hyviä, mutta erilaisia. Ei kai missään muualla kirjoituskilpailussa jaeta yhdeksänsiä sijoja, vai jaetaanko muka?

Finnconiin

Ensi viikonloppuna Jyväskylässä pidetään suuri ja mahtava scifi- ja fantasiatapahtuma Finncon. Heti lauantaiaamuna jaetaan novellipalkinnot Nova ja Atorox. Novassa minulla on ilo ja kunnia edustaa tuomaristoa. Atoroxin lyhyellä listalla on eräs muinainen novellini nimeltä Alkumereen.

Novan tuomarityö on ollut kiinnostavaa ja aika vaikeaa. Tuomaristo on ollut eri mieltä yhdestä ja toisestakin novellista. Olemme vääntäneet viime viikot peistä mm. siitä onko teksti ”käytännössä ainoa julkaisukelpoinen koko setistä” vai ”vastenmielinen, tökerö ja banaali”, ”aivan loistava” vai ”tekotaiteellinen”. Kirjoittelen Novasta lisää Sokeripalaan kunhan palkinnot on jaettu.

Atorox-finaaliin päässyt novellini Alkumereen tuli vuonna 2004 Novassa kolmanneksi ja se julkaistiin sittemmin Kosmoskynässä. Se kertoi tytöstä, joka halusi merenneidoksi. Ihan hirveästi ei käy kateeksi tämänvuotista Atorox-voittajaa (joka en ole minä, listalla on vaikuttavia novelleja ja Alkumereen on aika pienimuotoinen juttu). Alan piireissä tuntuu käyvän kova napina siitä, että Atoroxin myöntämisperusteet ovat pielessä. Aiheesta pidetään paneelikin.

50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodi

Heti sen jälkeen kun perustin tämän blogin, tajusin, etten tee mitään aihepiiriin liittyvää, ellei Nora Robertisin romanssin tai Harry Potter and the Half-blood Princen lukemista lasketa. Aloin jo huolestua, mutta tänään luin autossa niin oivaa kamaa, että siitä kannattaa viimein blogata.

Oiva kama oli parinkymmenen sivun pätkä erään pellenä ja muissa epätavallisissa hommissa kunnostautuneen ystäväni romaanista. Koska teos on kesken, enkä ole kertonut kirjoittajalle, että kerron siitä täällä Sokeripalassa, en kuvaile sisältöä muuten kuin että rules ok & kicks serious ass. Toivon, että romaani on ennen pitkää kansissa ja kirjakaupassa ja laajoja lukijamassoja hämmästyttämässä. Minusta näyttää siltä, että siinä on suuruuden siemenet. Se on outo tarina oudosta maailmasta, kaikin tavoin omaperäinen ja jännittävä ja viriili.

No kuitenkin, se mikä tässä on bloggaamisen väärti on se, että romaani syntyy 50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodilla, johon kannattaa kohta alkaa suhtautua vakavasti. Metodi on sellainen, että tekstiä hakataan nopeasti (tavoite on nelisen sivua päivässä, mutta ei se aina onnistu, jos muu elämä tulee väliin), suunnittelematta, itsekritiikittä ja editoimatta. Pitää kirjoittaa, vaikka ei yhtään huvittaisi tai osaisi tai jaksaisi, mutta ajatella ei tarvitse. Myöhemmin sitten katsotaan mitä tuli tehtyä ja tarpeen mukaan fiksaillaan.

Päätimme kokeilla tällaista kirjoitusharjoitusta puolisentoista vuotta sitten kirjoittajapiirissäni, koska minulla ja ilmeisesti vähän muillakin oli käynnistymisvaikeuksia, itsekriitikin yliannosta ja valkoisen paperin kauhua. Metodin avulla on syntynyt sittemmin ainakin kaksi ja puoli romaania (yksi ilmestyy ensi syksynä ja toinen on kustantamossa harkinnan alla) sekä yksi pienoisnäytelmä (joka esitettiin menestyksekkäästi ainakin Ilvesteatterissa.)

Menetelmä ei ole mitenkään uusi tai epätavallinen. Ainakin maineikas kirjoittamisopettaja Natalie Goldberg suosittelee sen tapaista kirjoittamista kovasti. Nanowrimo, jossa siis naputellaan romaani kuukaudessa, on vähän samanhenkinen juttu. Ymmärtääkseni monet (mutta eivät kaikki) kirjailijat ovat muutenkin sitä mieltä, että silloin kun kirjoitetaan ensimmäistä versiota, pitää mennä eikä meinata. Mutta kirjoittajapiiriläiseni ovat vieneet menemisen eikä meinaamisen siinä mielessä pitkälle, että mitään ei ole suunniteltu etukäteen: yhtäkään henkilön nimeä, tapahtumapaikkaa, juonenkäännettä tai teemaa ei ole valittu etukäteen. Sitä vain on aloitettu jonain päivänä eikä lopetettu pitkään aikaan.

Näyttää ihan siltä, että moinen automaattikirjoitus, jossa kanavoidaan omaa sielua, tuottaisi omaperäisiä ja elinvoimaisia tekstejä. Samojen kirjoittajien harkitut ja etukäteen kelatut jutut ovat olleet minusta yleensä heikompia kuin ne itsekritiikittömät pläjäykset. Itsellänikin näyttäisi olevan niin, että tällaisesta sormiharjoituksista tulee onnistuneinta tekstiä.

Harmillinen puoli on se, että varsinkin pitkissä jutuissa saa eteensä aina pitkät ja työläät rakenteen oikomiset loppuvaiheessa. Toinen metodin heikkous, ainakin omassa tapauksessani, on se, että siihen on hyvin vaikea luottaa, varsinkin jos kirjoittamisessa on ollut taukoa. On vaikea uskoa, että omasta päästä voisi putkahtaa kokonainen teos, jos siellä ei tunnu olevan valmiiksi mitään.

Kohta alkaa

Kirjallinen blogi Sokeripala aloittaa toimintansa. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!